Sh Harjula

Vuosi sitten kärsin päivittäin päänsäryistä. Nukuin öisin pisimmillään kaksi tuntia putkeen. Menin kymmeneltä sänkyyn ja puolilta öin olin jo lähdössä aamuvuoroon. Verenpaineet nousivat, tykytteli. Eniten kuitenkin otti päähän. Kukaan ei tajunnut. Ei varsinkaan perhe. Töissä suoriuduin, selvisin vuoroistani, sammuttelin tulipalot, vedin perus stand up -settini hermostuneiden potilaiden rauhoittamiseksi. Töissä oli selkeää. Kaikessa raskaudessaan siellä oli helpompaa kuin kotona, jossa kaikki purkautui. Olin kusipää. Jos olisin voinut erota itsestäni, olisin eronnut. Olin varma, että kohta perhe hajoaa. 

Vaikka työ oli se ”helpompi paikka”, en silti olisi halunnut mennä sinne. Aloin saada paniikkikohtauksia ennen iltavuoroja ja yövuoroja. Kenen kanssa olisin vuorossa, onkohan sillä luvat, ollaanko taas ylipaikoilla, joutuisinko taas olla vuorovastaava. Lopulta toivoin, että olisi ajanut työmatkalla kolarin. Mitä vain, että pääsisin hetkeksi pois. Työstä, jota rakastin ja jota rakastan edelleen. 

Oli vaikeaa myöntää, että kyseessä olisi uupumus ja masennus. Kaikki muu kelpasi selitykseksi. Olin kusipää, koska oli kauhea PMS. Päätä särki, koska oli varmaan joku aivokasvain. Sitten jo hetken toivoin, että olisi aivokasvain. Olin pettynyt siihen, miten olin puhki työstä, joka on niin minua. 

Olen tehnyt kaikenlaista. Olen siivonnut, postittanut, valokuvannut, kirjoittanut, suunnitellut ulkoasuja, taittanut sanomalehtiä. Kaikesta olen nauttinut. En ole mistään löytänyt erityistä vikaa. Hoitotyössä olen kuitenkin löytänyt jotain sellaista, missä olen omimmillani. Kohtaaminen, ilot ja surut, lääketiede, tekniikka, kädentaidot, ongelmanratkaisu, työ tiimissä ja työ yksin. Ei kahta samanlaista päivää. Välillä on niin kiire, että hajottaa, mutta Luoja miten hauskaakin meillä on. Ja kaikki se mitä pääsee näkemään ja tekemään. Ei ole toista tällaista työtä.

Toipuminen uupumisesta on hyvin pitkä tie. Sain jo varhaisessa vaiheessa sosiaalisessa mediassa kysymyksen, että uskonko voivani toipua uupumuksesta samassa työpaikassa, jossa uuvuin. Alkuoptimismissani sanoin toivovani sitä. Huomasin pian, että ei se taida onnistua. Vaikka yritin tiukasti pitää kiinni kuntoutusterapiassa opituista uusista rajoistani, tajusin että tarvitsen enemmän. Tarvitsen eri sykkeen työhön ja jonkun myös minun puolelleni. Oli aika kaikella tapaa vaihtaa näkökulmaa. 

Ystävä rekrysi minut vuodeosastolta valvontaosastolle. Hälinä ympärillä hiljeni. Oli aikaa tehdä työ hyvin, aikaa perehtyä. Aikaa miettiä työ- ja potilasasiat töissä. Silti edelleen  tuntuu kuin olisi kaltevalla pinnalla. On luvattoman helppoa livetä vanhaan. Olla liian kiltti. Ammattiosastotoimijalle työtaistelun aika on välillä ollut liikaa, jälkeenpäin mietittynä olisi pitänyt luopua luottamustehtävästä, mutten ole halunnut antaa periksi. Parasta tässä ajassa on kuitenkin ollut nähdä se yhteisön herääminen siihen, että meidän ei tarvitse aina venyä. 

Ei ole mitään suurta viisautta, minkä voisin jakaa työstä, uupumuksesta saati toipumisesta. Vain kertoa, että nyt on valoisaa. Ja iloa. Ja vielä enemmän kiukkua puuttua epäkohtiin. 

Niin no yksi vinkki ehkä. Herätkää varoitusmerkkeihin ennen kuin toivotte itsellenne aivokasvainta tai kolaroivanne työmatkalla.