Sh Harjula

Elämää burnoutin jälkeen. Neljäs syksy sairasloman jälkeen. Ensimmäinen syksy terapian päättymisen jälkeen.

Yritän edelleen vakiinnuttaa hyviä tapoja huoltaa mieltä ja palautua. Varaan aikaa liikunnalle ja lukemiselle sekä ihan vain olemiselle. Tärkeimpänä harjoittelen ja harjoitan rajojen asettamista: en tee ylitöitä, yritän kieltäytyä turhista kissanristiäisistä jne jne. Tärkeimpänä ehkä jätän yhä useammin tekemättä asioita, joita ennen tein vain miellyttääkseni muita. Loppupeleissä työ toipumisen ja kunnossa pysymisen eteen on todella tylsää ja arkista. Kirotun järkevää!

Jos on huonoja unia tai toistuvasti vituttaa, säikähdän. Tai sanotaan, että vuosi sitten säikähdin, nyt en niinkään. Ajattelin sillon, että nyt se uupumus iskee taas. Nyt ymmärrän, että tietyn asteinen vitutus on selvästi jo indikaattori siitä, että jonkin täytyy elämässä muuttua. Huom elämässä, ei niinkään minussa ja minun sietokyvyssäni. Aina minun ei tarvitse ”ratkaista itseäni” vaan tehdä muutoksia niissä olosuhteissani joihin voin itse vaikuttaa. Esimerkiksi oma suunta työelämässä. Tyyneysrukous osuu tässä kohtaa melko hyvin jopa paatuneen ateistin sydänalaan:

God, grant me the serenity to accept the things I cannot change,

courage to change the things I can,

and wisdom to know the difference

Uupumuksen myöntämistä ja pysähtymistä lepäämään jarruttaa monilla pelko leimaantumisesta. Että jatkossa pidetään aina laiskana tai vaikeana. Heikkona. Ei se minunkaan narratiiviini oikein sopinut. Käytin pitkään terapiassa sanaa ”luuseri”. Mietin miksen vain voisi olla normaali ja olla ”vain töissä täällä”. Edelleenkin jos iskee jokin isompi ahdistus tai perun jonkun menon tai treenit kun huomaan, että ”nyt ei lähde, ei riitä energia”, niin tuomio itselleni on nopea ja selvä: luuseri. Sitä paljonko näinkin julki eletty uupumus minua leimaa en tiedä. Välillä tuntuu, että osa kokee että minua pitäisi käsitellä silkkihansikkain. Nautin aina kun saan näyttää, ettei tarvitse.

Rajaamista huomaan kuitenkin sanoittavani ja saarnaavani myös muille. Saatan sanoa ääneen, etten ole oppinut viime vuosista mitään, jollen nyt rajaa tekemisiäni. Kaikkeen ei veny vaikka kuinka haluaisi. Ei vaikka on se Tekijätyyppi. Sen tunnistaminen on ehkä se oleellisin vahvuus minkä ansiosta jatkossakin pystyy olemaan se Tekijätyyppi.

Toipuminen on pakottanut oppimaan hitaiden prosessien sietämistä. Olen aina turhautunut jos tuloksia ei näy heti. Vaikka pyrin kaikessa muussa kompromisseihin ja sovittelemiseen, en voi sietää kompromisseja itsessäni. Kun tämän lopulta tunnistaa ja myöntää, sitä piirrettä voi ryhtyä haastamaan. Viimeisimpänä huonona päähänpistona olen päättänyt opetella juoksemaan. Taas yksi projekti, jossa joudun hyväksymään, että tässä menee jokunen tovi. Uupumuksesta ei toivuta yhdessä kesässä eikä juoksukuntoa saavuteta yhdessä viikonlopussa

Tämän olen sanonut moneen otteeseen: Burnout on parhaimpia asioita mitä saattoi tapahtua. Ainakin olen päättänyt suhtautua siihen niin. Se opetti valtavasti omista vahvuuksista ja arvoista. Helvettiähän se oli, mutta tulin siitä läpi voittajana. Mikään ei sulje pois mahdollisuutta, että uupumus osuu elämässä myöhemminkin kohdalle, mutten voi elää elämääni odottaen sitä. Voin vain yrittää valita paremmin.