Kesällä tuli kuluneeksi kolme vuotta burnout- ja masennusdiagnooseista. Kun katsoo taaksepäin, ensimmäiset merkit alamäestä oli jo kaksi vuotta ennen lopullista seinään törmäämistä. Eli tässä on eletty viitisen vuotta aikamoista mielenterveyden vuoristorataa. Tavoilleni uskollisena, yritän kirjoittaa tässä kohtaa jotain muistiin. Ehkä enemmän itselleni, mutta myös kanssakulkijoille.
Mikä minut altisti uupumukselle? Varmasti monelle hyvin tuttu kiltin tytön syndrooma ja tarve suorittaa ja olla erinomainen. Tunnollisuus, joka jälkikäteen ajateltuna oli aivan rajatonta ja minua itseäni pala palalta syövää. En ala tässä eritellä lapsuuttani, mutta hyvin syvässä oli ja on edelleen tarve hyväksynnälle, jota hain kaikin tavoin läpi koulujen, opiskelujen, ihmissuhteiden ja edelleen pyrkimyksenä olla ihana sairaanhoitaja ja pidetty työkaveri. Vaikka olen esimerkiksi nauttinut ay-aktiivisuudesta ja nautin siitä edelleen, oli blogin kirjoittaminen Tehy-lehdelle pahinta mitä saatoin itselleni tehdä. Jäin koukkuun suosion ja hyväksytyksi tulemisen tunteisiin ja piiskasin itsestäni irti tekstiä tekstin perään. Samalla hukuin töissä kyvyttömyyteeni rajata.
Pikkuhiljaa huomasin, että kaiken sen hyväksynnän hakemisen keskellä olin kadottanut Hannin. Blogi oli hieno mahdollisuus, joka osui elämässäni absoluuttisen väärään hetkeen.
Kuntoutuspsykoterapiasta voi olla montaa mieltä. Välillä se on tuntunut aika päättömältä. Suorittaja sisälläni olisi kaivannut istuntoihin esityslistaa ja työjärjestystä. Kuitenkin nyt kun viimeisiä viedään, huomaan, että se mitä, tulen kaipaamaan on istuminen terapeuttini nojatuoliin ja kysymys, että ”mitäs on pinnalla?”. Päällimmäisten kuulumisten ryöpsäyttäminen ilmoille ja terapeutin juonikas kyky yhdistää ajankohtainen johonkin käsittelemäämme syvempään teemaan.
Eniten tulen kuitenkin kaipaamaan tätä vanhempaa naishenkilöä, joka on koko ajan minun puolellani. Joka kannustaa minua. Joka osoittaa minulle, että missä kaikessa olen päässyt eteenpäin.
Keväällä reilu kolme vuotta sitten nukuin niin vähän, että työturvallisuus oli kaukana. Olin joko tunteeton tai loputtoman itkuinen. Mitään normaalia ei tuntunut olevan. Oli normaalia saada paniikkikohtaus ennen töihin lähtöä tai oksentaa pyörämatkalla, kun ahdisti niin paljon. Olin ylikierroksilla, enkä saanut otetta mistään. Tuntui siltä kuin kaikki elämäni hyvä olisi lipumassa käsistäni. Pahimpina päivinä haaveilin ajavani työmatkalla kolarin. Edes sellaisen, että menisi käsi poikki. Tai olisi kallokin saanut murtua. Onneksi päivänä, jona lopulta pystyin myöntämään tilanteen, oli puoliso, esimies ja työterveys heti valmiina auttamaan.
Entä sitten nyt? On päiviä, että menee niin hyvin, etten meinaa muistaa koskaan olleeni uupumussaikulla tai tehneeni osittaista työaikaa. Toissapäivänä ihmettelin kun ystävä kysyi, että teenkö nyt 100% työaikaa, että miten niin. En voi ottaa tätä merkkinä muuta kuin siitä, että tässä on hyvä. Mielellä on rauha.
Ei uupumusta voi tietenkään täysin unohtaa. Siitä on jäänyt jälkiä, etten sanoisi niin ihan arpia. Konkreettisena asiana hyvä esimerkki on heikentynyt muisti. Ennen muistin helposti yhtä sun toista. Nykyään kovalevyllä on rajansa ja ehkä hyvä niin. Keskittymiskyky on huonontunut valtavasti ja olen herkistynyt kaikenlaisille ärsykkeille. Hälinä on pahinta mitä on. Samaan aikaan sietokykyni kitisemiselle heikentynyt, mutta se liittyy kai toisenlaiseen suhteellisuudentajun kehittymiseen.
Arpi syntyi pettymyksestä työelämään. Sairastuin itselleni rakkaassa työssä. Työssä, jossa huolehdin muista. Tämä on oma lukunsa ja haaste, jota käsittelen pitkään. Polttoaine, jolla jaksan pitää ääntä edunvalvonnassa.
Uupumuksesta ei jäänyt käteen pelkästään negatiivista. Se laukaisi kurssinmuutoksen koko elämässä ja pakotti opettelemaan omat rajat. Burnout onkin samalla pahinta ja parasta mitä minulle on tapahtunut. Se että tulin pakotetuksi pysähtymään ja tarkastelemaan tapojani ja valintojani oli tarpeen. Toki voisi toivoa, että samaan olisi päässyt ilman tuota määrää ahdistusta, mutta näillä mennään.
Ja kovaa mennäänkin. Joka kerta kun osaan olla terveen itsekäs, joka kerta kun olen aidosti oma itseni, saan lisää hyvää elämääni. Vanhojen tapojen korvaaminen uusilla vie kuitenkin aikaa ja vielä pitkään tietoisia valintoja oman jaksamisen eteen.
Vaikka terapian loppuminen pelottaa, on tässä kohtaa juhlan hetki. Nostan maljan voittopuolisesti positiivisemmille ajatuksille, eheämmille yöunille, aidolle omalle itselle ja heille, jotka kannattelivat silloin kun en meinannut pysyä pinnalla. Tiedätte keitä olette ❤
Sh Harjula 
Jätä kommentti