Sh Harjula

Kuten minut arjessa tuntevat lukijat tietävätkin, tulin valituksi oman ammattiosastoni puheenjohtajaksi alkaen 1.1.2023. Blogihiljaisuuden taustalla ei ole siis mikään suuri vastoinkäyminen, vaan yhtäältä innottomuus kirjoittaa ja toisaalta ponnistelu siitä, että mitä voin kirjoittaa. 

Vaikka omassa mielessäni osaisinkin erottaa sen mikä on oma mielipiteeni ja mikä on edustamani organisaation tai etujärjestön mielipide, ei se lukijalleni välttämättä parhaimmistakaan kirjoitustaidoista huolimatta välity. Lukeminen – etenkin niin nopeasykkeisessä paikassa kuin sosiaalinen media – tapahtuu aina omaa kokemuspohjaa vasten ja silloin myös väärinkäsityksille löytyy yllättävän paljon tilaa. Blogin kirjoittaminen uusien luottamustehtävien myötä tuntuu siis hankalalta. Haluan ottaa kantaa, mutta opettelen vielä uutta rooliani. Vaikka olen tehyläinen ja vaikka olen HUS:issä töissä, on tämä vain minun alustani. Viralliset kannanotot tapahtuvat toisaalla.

Blogin kirjoittamisen hankaluus ja harventuminen ei ole kuitenkaan pelkästään uusista rooleista johtuvaa vaan myös eteenpäin menoa. Vaikka esimerkiksi Tehy-lehden aikaisen blogin suosio imarteli ja nosti tietyllä tapaa itsetuntoa, se oli myös selvin sysäys kohti uupumusta. Blogi toi työt vapaa-ajalle ja sh Harjula nielaisi Hannin. Toipumismatkassa uupumisesta uuteen normaaliin blogi on ollut kiva lokikirja kirjata, että missä mennään nyt, mutta kaikessa rehellisyydessä: kuka hitto haluaa ajatella töitä ja ammatti-identiteettiään vapaa-ajalla. 

No, yllättävän moni kyllä. Minäkin, myös nyt ”terveenä”. Meidän ala vetää puoleensa monia intohimoisia ihmisiä, jotka elää ja hengittää tätä työtä. Kaikilla vain on omat ’sietoikkunansa’ ja oma kykynsä rajata. Oppirahoja maksetaan pitkin elämää ja työuraa.

Mitä paremmin menee, sitä vähemmän on kiinnostanut kirjata ”lokikirjaan” kuulumisia. Ettei tule mananneeksi onneaan pois. Mutta kirjataan nyt kuitenkin muutamalla sanalla. 

Kohta tulee vuosi uudessa työpaikassa. Hyppäys uuteen oli ehdottomasti paras valinta, mitä saatoin tehdä. Vanhassa yksikössä olisin varmasti sairaslomien kierteessä. Kuitenkin kaikki uusi on myös omalla tavallaan uuvuttavaa ja samalla virkistävää. Kuherruskuukausi on kuitenkin päättynyt; ei uudessa työyksikössä mitenkään merkittävästi ihmeellisempää ole, samat hoitoalan kriisit sielläkin on. Potilastyön perspektiivi ja mitoitus on kuitenkin lähempänä sitä, miten itse tätä työtä haluan tehdä. 

Terapiassa ihmettelen säännöllisesti sitä, että miksi minusta eri tilanteet työyhteisössä tuntuu miltäkin ja miksi minä en pysty suhtautumaan asioihin yhtä näennäisen rennosti kuin joku muu. Miksi minä en voi vain olla töissä täällä. Tuleekohan sitä päivää ikinä? Ehkei. Ainakaan niin pitkään kuin löytyy tämä omituinen taisteluhenki tehdä tästä parempi ala olla töissä.