Sh Harjula

*Nuoruus on toki suhteellinen käsite, mutta sanayhdistelmä valitettavasti jäi kielenpäälle vanhasta Winona Ryder / Angelina Jolie leffasta Girl, interrupted joka vielä kun leffojen nimet suomennettiin sai nimen Vuosi nuoruudestani.

Blogiani ennestään seuranneet tietävät kuinka alkukesästä 2021 törmäsin seinään  ja myönsin olevani aivan loppu. Olin ylikierroksilla, en nukkunut eikä oikein mistään enää saanut otetta. Seinät kaatuivat päälle. Työterveydestä sain diagnoosit työuupumus ja keskivaikea masennustila. Tämä blogimerkintä sai alkunsa Instagramissa esitetystä toiveesta kertoa terapiasta.

Kesä 2021 meni akuutin tilanteen purkamisessa. Ylikierrosten hidastelussa ja unettomuuden kuittaamisessa. Työterveyslääkäri suositteli jatkoon terapiaa ja kävin työpsykiatrin arviossa ja minulle puollettiin Kelan kuntoutuspsykoterapiaa. Ajatus tunteista lässyttämisestä tuntui aivan helvetin raskaalta, mutta olin umpikujassa, jotain oli tehtävä. En enää koskaan halunnut olla uupunut. Tai enää koskaan kärsiä unettomuudesta; elää arkea siten, etten ole varma tapahtuiko jokin asia vai uneksinko vain. 

Vaikka usein parjataankin työterveyttä, niin omalta osaltani voin sanoa, että omasta tilanteestani otettiin erinomaisesti koppia ja koin, että jaksamisestani oltiin vilpittömästi kiinnostuneita. Samoin tuolloinen esimieheni oli tukena siinä, että ymmärsin etten ole yksin.

Työterveyslääkäri kehui Kelan kuntoutuspsykoterapiaa sanoin ”Kaikki, jotka olen sinne ohjannut, ovat hyötyneet siitä huomattavasti. Se on työtä sinulle itsellesi.” Valitsin uskoa, vaikka välillä usko onkin ollut koetuksella. 

Kävin työpsykiatrilla kolme kertaa, joiden jälkeen hän kirjoitti puoltavan lausunnon Kelaan. Jo noissa kolmessa istunnossa psykiatrin luona tuli selväksi, että työtä riittää enkä selviäisi siitä itse. Itseeni kohdistamat kohtuuttomat vaatimukset tulisivat altistamaan minut uupumukselle, jollen katkaisisi kierrettä. Ehdin tuntea vihaakin siitä, että minun tunnollisuuteni oli asia, johon tarvitsen hoitoa.

Sain hyvät ohjeet terapeutin etsintään ja suosituksen valita suuntaukseksi kognitiivinen psykoterapia. Painavin ohje oli kuitenkin se, ettei terapeuttia todellakaan löydä helposti. Ilman ennakkovaroitusta olisin voinut vaipua epätoivoon.

Kela listaa sivuillaan kuntoutuksen palvelutuottajat, josta terapeuttia pystyi hakemaan asuinkunnan ja terapian suuntauksen mukaan. Sivusto ei kuitenkaan näyttänyt mitään ajantasaista tietoa siitä, onko kyseisessä terapeutilla tilaa kalenterissa. Kelan sivujen lisäksi etsin terapeuttia Minduu.fi sivustolta. Päädyin lopulta laittamaan varmaankin kaikille Porvoossa vastaanottaville terapeuteille viestiä ja sain kieltäviä vastauksia sähköpostiin harva se päivä. Vain kaksi terapeutti vastasi, että heillä on tilaa ja varasin tutustumiskäynnit. Jo nämä kaksi tekivät minusta aidosti onnekkaan, niin vaikeaa terapeutin löytäminen on.

Tutustumiskäynnit olivat vähän erikoisia. Juteltiin niitä näitä, tilitin akuuttia tilannettani. Taisin itkeä? En enää muista. Kummankin kanssa juttu luisti, mutta jokin tökki. Kuitenkin jälkimmäisen luona käynti vahvisti sen, että ensimmäinen oli minulle sopiva. Tai siinä hetkessä päätin, että hän olisi minulle sopiva. En halunnut odottaa pidempään, halusin päästä aloittamaan terapian. Pääsin aloittamaan lokakuussa 2021.

Miksi valitsin terapeuttini? Koin, että hänen kanssaan on helppo jutella. Hän puhuu takaisin, hän haastaa ja kyselee, eikä vain hymistele. Välillä on vaikeaa ajatella, että puhun usein asioistani ihmiselle, josta en tiedä mitään. Tai ainakin tosi vähän. Haluaisin ehkä tietää enemmän, mutta yleensä ajattelen, että on ihan hyvä, etten kiinny häneen liikaa. Mutta toki olen kiintynyt, olen nyt vuoden saanut olla oma itseni hänen luonaan. 

Mitä siellä tehdään? No, en makaa sohvalla. Lojun epämääräisesti nojatuolissa. Yleensä käynti alkaa sillä, että kuulostellaan mitä juuri silloin kuuluu ja juttu lähtee luontevasti siitä. Aina hän poimii siitä päivittäisestä jutusta sen, mikä liittyy johonkin syvempään teemaan mitä käsittelemme ja keskustelu laajenee. Välillä menee kyllä ihan jonkun arkisen asian ihmettelemiseksi, että miksi joku toinen toimii niin kuin toimii ja miksi tämä on minusta niin hankalaa.

Aina ei todellakaan huvita mennä terapiaan. Siellä puhutaan niin paljon työhön liittyvistä asioista, että kuka sitä vapaa-aikaansa haluaa. Olo on kuitenkin aina kevyempi, kun siellä on käynyt. Terapiaan minut lähettänyt työterveyslääkäri ennusti, että terapiassa käynti on raskasta ja tulee itkettyä paljon. En ole itkenyt kertaakaan. Kerran silmäkulma kostui ja terapeutti näytti mielestäni hetken siltä, että nyt on tehty jokin läpimurto. Tiedä siitä.

Hän lähettää minulle lukumateriaalia milloin mistäkin sisäisestä puheesta tai armollisuudesta, välillä luen ne ja välillä osa unohtuu, mutta keskeisintä tuntuu olevan että hän kylvää mieleeni erilaisia ajatuksia ja siellä ne sitten ajallaan itävät. Ei ole mitään yksittäistä tekoa tai käsiteltyä aihetta, minkä vuoksi olisin nyt edennyt siihen missä olen. Konkreettisinta on kai se, että sen sijaan, että kulkisin kehää omien ajatuksieni kanssa, on terapeutti auttanut löytämään risteyskohtia, joissa pääsen valitsemaan toisen tien.

Ensimmäisen vuoden tultua nyt päätökseen, on toinen vuosi haussa. Yritän luottaa siihen, että Kela tyypillisesti myöntää jatkoa. Kuntoutuspsykoterapiaa myönnetään enintään kolmeksi vuodeksi. Ensimmäisen vuoden kävin kerran viikossa. Nyt jatkossa joka toinen viikko, useammin jos työvuorot sen sallivat.

Töitä riittää. Terapeutti listasi lausunnossaan tavoitteita ja samat kuviot jatkuvat:

Masennuksen ja ahdistuksen lievittäminen.

Omien tunteiden tavoittaminen/tunnistaminen ja omien tunteiden, ajatusten ja rajojen ilmaiseminen muille.

Haitallisten ajatusmallien muuttaminen: Vaativuuden ja kriittisyyden hellittäminen ja murehtimisen väheneminen.

Myönteisemmän ajattelutavan ja myötätuntoisemman asennoitumisen lisääminen itseään kohtaan.

Saada välineitä tunnesäätelytaitojen kehittämiseen, stressinhallintaan ja itsen rauhoittamiseen, kontrollitaipumuksen vähentämiseen ja epävarmuuden sietämiseen.

Huh. Ihan hengästyn. Jos yksi vuosi ei jo olisi alla, tästä voisi miltei lannistua. Vaikka uupumuksesta ja masennuksesta toipuminen onkin pitkä prosessi, tunnen olevani nyt voiton puolella. Arki on nykyään hyvää. Sellaista tasaista. Elämä kantaa siten, että tulevaisuuteen uskaltaa suunnitella suuriakin haasteita. Vaikken aina jaksakaan ihan kaikkea, niin selviän kyllä.

Jos mahdollisuus terapiaan tarjoutuu niin kyllä siihen kannattaa kaikista ennakkoluuloista huolimatta tarttua. Ei siellä pelkästään tunteista lässytetä, välillä nimittäin ihan puhtaasti nauretaan itselle.