Pitkä työn täyteinen kesä lähestyy loppuaan ja pääsen lopulta lomalle. Tämä on ehkä sopiva hetki rikkoa hiljaisuus ja kirjoittaa kuulumisia ja tuntoja ylös.
Blogi ynnä muu influensserointi on ollut kevään työntaistelutoimien aiheuttaman ylikuormituksen ym myötä osin tietoisesta päätöksestä tauolla, mutta paljolti myös turhautumisen vuoksi. Sanat ovat tuntuneet turhilta. Eivät todellakaan terävältä aseelta.
Olen tyytyväinen siihen, missä olen nyt itse ammatillisesti ja siihen, miten olen toipilasvuoteni aikana saanut omia mielen solmujani selviteltyä, mutta samaan aikaan myös löytänyt ihan uudenlaisia solmuja. Usein tulee pysähdyttyä miettimään, että onko tässä mitään järkeä, että pysyy alalla, jossa vallitsevaa pahoinvointia ei pyritä ratkaisemaan, muuta kuin lyömällä satunnaisia laastareita päälle.
Vuosi sitten Instagramin puolella sain kysymyksen, että uskonko voivani toipua uupumuksesta samassa työpaikassa, missä uuvuin. Vastasin, että toivon pystyväni. Sain huomata pian, että todennäköisyydet olivat minua vastaan. Luopuminen vanhasta työstä oli kuitenkin vaikeaa. Yhtäältä en halunnut olla ”luovuttaja”, toisaalta olin myös koukussa kiireeseen, hätään, selviytymiseen, omaan kuviteltuun korvaamattomuuteeni ja adrenaliiniin. Toistuvasti äärirajoilla tehtävä työ tuottaa adrenaliinikoukun, joka saa sietämään jopa huonoja työolosuhteita.
Onneksi oli ystäviä ja kollegoita, jotka ohjasivat uuteen. Ennen siirtymistä niin sanotusti konkarin asemasta perehtyväksi, en ollut ymmärtänyt kuinka paljon kaipasin ja tarvitsin sitä, ettei joku koko ajan kysy jotain. Että saisin ajateltua ja tehtyä joskus jonkun asian keskeytyksettä loppuun. Samaan aikaan tunnen toki huonoa omaatuntoa siitä, että nyt olen se tyyppi, joka koko ajan keskeyttää jonkun toisen ajatukset. Se tyyppi, joka tarvitsee jatkuvasti apua. (On tuon oman mielen kanssa vielä jonkin verran tekemistä.)
Tällä hetkellä en ole koukussa adrenaliiniin, vaan kehittymiseen. Töihin menee nähdäkseen mitä uutta siellä oppii tänään. Rankatkin päivät jaksaa, koska niissä näkee oman perehtymisen tulosta. Välillä toki ottaa armottomasti päähän.
Siinä, missä itsellä menee nyt ihan kivasti, olen aitiopaikalla seuraamassa hoitoalan romahdusta. Ei mene viikkoa, jolloin ei kuulisi jonkun kollegan lähdöstä tai sairastumisesta. Oireilevista kollegoista saa kantaa huolta. Työnantajan taholta tulee milloin mitäkin aivopieruja, mutta harvoin konkreettisia ratkaisuja. Samaa työtä tulee vuokrafirmoista tekemään hoitajia paremmalla liksalla, ilman vakituisten velvollisuuksia. Potilaat toisensa jälkeen hakeutuu sairaalaan heikossa kunnossa sinniteltyään kotona siksi, etteivät uskalla hakeutua hoitoon, kun ei ole hoitajia. Sanattomaksi pistää.
Ehkä on väärin sanoa, että olen koukussa kehittymiseen. Ehkä pitäisi sanoa, että olen koukussa draamaan, sillä sitähän tämä on. Parempaa kuin mikään tosi-tv. Suomalaisen terveydenhuollon nousu ja tuho.
Sh Harjula 
Jätä kommentti