On kulunut kaksi kuukautta uudessa työyksikössä aloittamisesta. Ruoho ei ole juuri sen vihreämpää tällä puolen aitaa – samassa organisaatiossa kun jatkan – mutta valoa tänne tuntuu tulevan enemmän. Isoksi osaksi se valo on kuitenkin omia valintoja ja niistä kiinni pitämistä.
Työ on vastannut odotuksia ja olen edelleen lapsenomaisen innostunut kaikesta uudesta, joskin usein myös jännittynyt ja kauhuissani, että osaamiseni ei riitä. Sitten saan muistutella itseäni, että miten se voisi vielä riittääkään. Vasta aloitit ja kaikki tietävät sen. Verikaasuanalyysin kohdalla olisit voinut kyllä amk:ssa olla hereillä.
Olen valtavassa informaatioähkyssä kaikesta uudesta. Laitteita ja tekniikkaa on valtavasti. Uusi tiimi ja sen dynamiikka vaatii myös oman oppimisensa. Vastaanotto on ollut hyvä ja perehdytys hyvää. Suurimman osan ajasta työt on onnistunut jättää töihin, mutta niitäkin päiviä on ollut, että epäilys voittaa ja ajatukset karkaa. Akutologian tentti varmasti kyllä tulee uniinkin.
Siirtymässä vuodeosastolta valvontaan olen ainakin nyt alkuun saavuttanut sen mitä toivoinkin: Aikaa. Aikaa perehtyä, aikaa pohtia ja aikaa hoitaa potilasta kunnolla. Oikeasti moniammatillista keskustelua. Ja että minullakin on nimi. Kuten elämässä yleensä: kaikkia näistä ei toki ole kaikkina päivinä, mutta alku on ollut lupaava.
Vuodeosaston rytmistä on vaikea oppia ulos. Vähän niin kuin ruuhkavuosien pikkulapsiaikana tuli syötyä ruoka tulipalo kiireellä, jos haaveili syövänsä sen lämpimänä, olen nyt tekemässä kaikki mahdolliset hoitotoimet saman tien ”ennen kuin lääkäri tulee”, vaikkei moiseen ole tarvetta. Itsekin voi hetkeksi pysähtyä ja syödä aamiaista.
Ja sitä tämä nykyinen työarkeni pitkälti on. Yritystä pysyä ”valoisalla puolella”. Valita itseni ja jaksamiseni ensin. Hyväksyä se, etten voi ja ettei minut tarvitse tietää kaikkea kaikesta tai kuulua jokaiseen kuppikuntaan. Oppia hyväksymään epävarmuutta itsessäni ja ajassa.
Ei mikään helpoin maailmanaika epävarmuutta sietämättömälle: Tuleeko lakko, eikö tule. Kuitenkin kun on kertaalleen elänyt läpi burnoutin, on käymämme työtaistelu entistä tärkeämpi. Nyt jos koskaan on ymmärrettävä, ettei ole meidän asiamme ratkaista työvoimapulaa venymisellä ja itsemme hajottamisella. Me ansaitsemme työolosuhteet, joissa emme sairastu.
Sh Harjula 
Jätä kommentti