Varhain tänään todistin sellaista optimismin tasoa, mitä en tule ikinä itse saavuttamaan: Maanantai-aamu. Maa jäässä. Mies ajaa yksipyöräisellä. Ja minua hymyilytti. Ihan jo senkin vuoksi, että tuota minun ei tarvitse saavuttaa.
Otan jo ihan tähän alkuun kuulumiset uupumusrintamalta: Menee ihan hyvin. Olen jaksanut tarttua projekteihin, jotka ovat jääneet aiemmin kesken. Viimeistellyt jopa kotiäitivuosina aloittamiani askarteluja. Eli siis vuosikymmenen vanhoja juttuja. On valoisa olo, mutta aivan yhtä äkisti saattaa tulla epätoivoinen fiilis ja usko kadota. Epäilyttää, että tuleeko minusta enää ikinä ”normaalia”. Vaikka ehkä tämä onkin se minun normaalini? Ehkä olenkin epävarmuuksissani venyttänyt omia rajojani ja kadottanut oman normaalini.
Töissä on ollut mukavaa. Sitä tavanomaista kiirettä toki, mutta jollain tapaa kevyempää, mikä on sinänsä jännä, kun työelämäni on niin isossa murroksessa. Vaihdan kohta työpaikkaa, en kauas, yksi pariovi lisää työmatkaa. Ihmisetkin ovat tuttuja vuosien varrelta. Tuttuuden ei saa kuitenkaan antaa hämätä, edessä on monta vaaran kohtaa. Paljon uutta, paljon epäonnistumisen paikkoja, paljon riittämättömyyden tunteita. Kaikkea sitä, mitä siedän itseltäni huonosti, mutta mitä en vielä ihan aktiivisesti kuitenkaan pelkää. Vuodenvaihteen lähetessä alan varmasti kerätä kierroksia.
Se niin sanottu keveys töissä ja varmasti vapaallakin on ollut seurausta oman suhtautumisen tietoisesta muutoksesta, mikä sekin kyllä kuluttaa aika tavalla. On kuin olisi piru ja enkeli olkapäillä kuiskimassa: ”Jos et nyt menis tauolle, ehtisit tehdä sen ja sen jutun” tai ”jospa nyt hengittäisit hetken ja miettisit, onko ihan pakko tehdä vaikeimman kautta”. Kumpaakin tekisi välillä mieli vetää turpaan.
Kuten monesti, ihminen herkästi näkee ja huomaa ympärillään asioita, jotka ovat itselle läheisiä. Minä vainuan nyt kaikki uupuneet ja kohta uupumassa olevat. Olisinko huomannut ennen? En varmasti ihan vastaavalla tavalla. Jossain kohtaa jopa mietin, että oliko tämä kaikki jo täällä, vai aiheutinko minä tämän jotenkin, että nyt niin moni uupuu. Kuten varmasti moni muukin sairaslomalla ollut, olen surrut sitä työtaakkaa, mikä työkavereille jäi poissaolon vuoksi kannettavaksi.
Kaikki meistä ovat lukeneet juttuja hoitajista tai kuulleet keskusteluissa todettavan, kuinka raskasta työtä jaksaa työkavereiden voimalla. Että työkaverit auttaa jaksamaan ja ei tätä muuten tekisi, mutta kun ne upeat työkaverit. Viime aikoina olen huolestuneena katsonut, että ne muitakin kannattelevat ja kaiken jaksavat tarmonpesät alkavat taipua ja hymyt hyytyvät.
Mitäs sitten, kun kukaan ei jaksa enää auttaa toista, saati itseään jaksamaan? Hoitotyö on mitä suuremmissa määrin riippuvaista siitä, että lentokoneen pelastusohjeen mukaisesti autat ensin happimaskin itsellesi ja sitten vasta toiselle. Kun sairaan hyvät hoitajat uupuvat jää jäljellä sairaan sairaita hoitajia ja pian ei heitäkään.
Sh Harjula 
Jätä kommentti