Olen viime kuukausina sattuneesta syystä miettinyt paljon omaa suhdettani työhön. Ei sillä, ettenkö olisi miettinyt sitä paljon jo aiemminkin elämässä. Sairaanhoitaja ei ole ensimmäinen ammattini. Opiskelin hoitoalalle ”vanhemmalla iällä” – jo perheen perustaneena. Edes sairaanhoitajuutta edeltänyt graafisen alan työni ei ollut ensimmäinen suuntautumiseni. Olen hapuillut ja kompuroinut löytääkseni oman alani.
Yksi varhaisimmista ja ratkaisevimmista oivalluksistani on ollut se, että vaikka kuinka nautin lukea ja kirjoittaa, on työ minulle palkitsevinta, kun saan tehdä jotain käsilläni. Vaikka lukioikäisenä kuvittelin, että yliopistomaailma on minua varten, osoitti avoimessa yliopistossa tehdyt kirjallisuustieteen opinnot, että pidemmän päälle en nähnyt niissä tulevaisuuttani.
Graafinen ala, erityisesti sanomalehtityö ja sen rinnalla valokuvaus olivat todella hauskaa parikymppisenä, mutta lisääntyvät yt-neuvottelut lannistivat eikä yrittäjyys pienten lasten äitinä houkutellut. Sain lehtimaailmalta paljon, parhaimpana puolisoni, mutta ymmärsin myös sen, että yritykseni tehdä itselleni mieleisestä asiasta eli visuaalisesta ilmaisusta ammatti, teki myös iloisesta asiasta työtä. Jotain suoritettavaa. Eikä se tuntunut hyvältä.
Samasta syystä haluan nykyään pitää kirjoittamisen omaehtoisena, ilman velvollisuuksia tapahtuvana huvina. Se, että kirjoittamisella voi parhaimmillaan antaa jotain toisille tai vaikuttaa johonkin yhteiseen, on tullut iloisena ”yllätyksenä”.
Kotoa olen oppinut työhön suht käytännönläheisen suhtautumisen. Työ on välttämätön paha, siellä ei ole tarkoitus olla erityisen hauskaa, mutta jos työstään pitää niin se on hyvä bonus. Aikuistuttuani ja huomattuani miten paljon minulla on auktoriteettiongelmia, olen ollut isälleni kateellinen. Yhden miehen yrityksessä isä oli oma siivoajansa, mutta myös oma pomonsa. Lapsuuden yrittäjän lapsena muistan kuitenkin niin hyvin, etten siihen työmäärään ole itse halukas saati tarpeeksi kurinalainen ryhtymään.
Säännöllisen epäsäännöllisesti mietin jatko-opintoja ja esimiestehtäviä. Ne ovat sitä ainaista varasuunnitelman luomista siinä realiteetissa, ettei terveys välttämättä anna myöten tehdä kolmivuoroa eläkeikään saakka. Silti vaikka puhun varasuunnitelmasta, on siellä taustalla kunnianhimoakin. Ja vilpitöntä halua katsoa, miten minä voisin johtaa tätä työtä paremmin. Työuupumus ja masennus ovat kuitenkin työntäneet suunnitelmat taka-alalle. Ihan jo tämän nykyisen A-suunnitelman eläminen ottaa nyt aikansa.
Viime viikolla elin ensimmäistä kertaa kuukausiin työrytmiltään lähes sen rytmistä ja kuormituksellista viikkoa, kuin mitä elämä oli ennen uupumusdiagnoosia. Pysähdyin muutamia kertoja miettimään, että huhuh. Vapaata oli vähän ja nekin menivät kaikenlaisessa ylimääräisessä. Lapsi sairasti, oli koronatestiä ja lääkärikäyntejä. Huomasin ajattelevani, että tällaisella viikolla viime keväänä olisin huutanut ja riidellyt, vetäytynyt kuoreeni. Yrittänyt vain kaiken liikenevän ajan toipua ja selviytyä töihin. Vetänyt ruuhkavuotista läpsystävaihtoa.
Nyt kun pahin uupumuksen aikainen aivosumu on väistynyt olen lopulta tajuamassa sen, että: työn tulisi olla kuormitukseltaan sellaista, että jos omassa elämässä tapahtuu jotain ylimääräistä (lapsi sairastaa tai pesukone hajoaa), niin työstään ei olisi niin poikki, että sen oman elämän eläminen tuntuu ylivoimaiselta. Ja sitä uupumus minulle pahimmillaan oli. En meinannut jaksaa elää arkea saati nauttia siitä elämästä, minkä hartaasti olin rakkaani kanssa rakentanut.
Tällä hetkellä jaksan paremmin. En osaa sanoa onko kyse pienemmästä työprosentista, vai puhtaasti siitä, että päätin päästää irti. Jaa mistä? Ehkä epärealistisista pyrkimyksistä. Tarpeesta olla superhoitaja, kun riittävän hyväkin riittää. Kyllähän ne vanhat huonot tavat ja vaatimukset itseään kohtaan edelleen kolkuttaa takaraivossa. Kuitenkin se, että jaksaa taas elää elämää työn ulkopuolella, tuntuu houkuttelevammalta kuin sitoa itsensä harhaluulon siitä, että hoitotyössä työt joskus ylitöitä tekemällä loppuisi. Ei ne lopu.
Joskus oivallukset johtavat siihen, että päätyy tekemään odottamattomiakin ratkaisuja. Omalla kohdallani irti päästämisen prosessi on johtanut tavoittelemaan asioita, jotka olen aiemmin työntänyt sivuun. Hain ja sain uuden työn. Vuodenvaihteen jälkeen siirryn uuteen yksikköön. Saman katon alla pysyn, mutta haasteita ja varmasti myös epätoivon hetkiä on edessä. Tällä innostuksella leijun nyt kuitenkin hyvän tovin.
Sh Harjula 
Jätä kommentti