Aikaa, energiaa ja oikeastaan kiinnostustakaan blogia kohtaan ei ole ollut, mutta syysflunssan nujertamana taidan pysähtyä nyt hetkeksi reflektoimaan. En voi luvata kiinnostavia juonenkäänteitä, saati viisauden sanoja.
Kohta tulee kuukausi siitä, että palasin sairasloman jälkeen töihin. Töihin paluun suunnitelmana on, että teen kolme kuukautta 50% työaikaa ja kahden kuukauden kohdalla käydään työneuvottelu jatkoista. Tunteet menevät laidasta laitaan, kalenteriin sijoitetut rajapyykit samalla ahdistavat ja luovat turvaa.
Paluu ei ole ollut aivan mutkatonta. On ollut paniikkikohtaus työpaikalla, on ollut surua kollegoiden väsymyksestä ja päiviä, joina olen ollut sanoin kuvaamattoman loppu. Kun kesän vietti pitkälti erakkona, on työn tuoma sosiaalisuus ollut aivan uudella tapaa uuvuttavaa. Ainahan se on veronsa vienyt, mutta nyt mukana on ollut uudenlainen jännitys.
Ennen töihin paluuta sekä työterveyslääkäri että työterveyspsykiatri kysyivät, että mitä teen jatkossa toisin, ettei tämä tilanne (burnout) uusi? Sairasloman loppupätkä kääntyi nopeasti siihen, että suoritin toipumista. Yritin – kaikessa hyvässä – tunnistaa huonot tapani, miettiä miten voisin toimia toisin. Millä kaikilla tavoin, voisin tukea yöuniani, jaksamistani, palautumistani ja estää sen, että tulen taas ammattiminäni nielaisemaksi. Jotta olisin aina enemmän Hanni, enkä sh Harjula.
Kun fyysinen väsymys helpotti, oli omien voimakeinojen tunnistaminen jopa helppoa. Niitä en luettele, ne ovat kaikille omia ja yksilöllisiä. Tärkeintä vain olisi pitää niistä kiinni. Laittaa ne omassa kalenterissa edelle. Valita oma jaksaminen. Voin kertoa, että siinä on opettelemista, eikä se todellakaan aina onnistu. Etenkään viikkoina, kun kumpikin lapsi on kipeänä, ja kuorma välillä vähän turhan raskas.
Päivä, jona sain paniikkikohtauksen töissä, oli kolmas työvuoro töihin paluun jälkeen. olin taas lääkelupieni määrittelemä ja heitettävissä moduulista toiseen, vieraiden potilaiden ja vieraan keikkalaisen pariin. Onneksi se, että osasin myöntää, että nyt en pysty tähän, poiki hyvän keskustelun esimiehen kanssa. Koska siinä, missä on tärkeää kysyä, että mitä minä teen toisin, on sitäkin tärkeämpää kysyä, että mitä työnantaja tekee toisin. Sillä niin kauan kuin työnantaja ei pysähdy miettimään syitä, miksi tunnollinen työntekijä uupuu eikä myöskään pyri muuttamaan siihen johtavia olosuhteita, jää hoitajalle ainoaksi vaihtoehdoksi äänestää jaloillaan.
Olen viettänyt hyvän hetken selaten työpaikkailmoituksia. Tutkinut opiskelutarjontaa. Pohtinut vaihtoehtoja. Kuitenkin lopulta päätyen aina siihen, että pidän niin valtavasti työstäni juuri tässä työpisteessä, että olen itselleni velkaa katsoa toipumisen läpi ennen kuin teen päätöksiä. Tai näin ajattelen nyt. Jos alaa katsoo kokonaisuutena, tuntuu olevan kuitenkin niin tuulista, että tulevaa on vaikea ennakoida. Tällä hetkellä aion seurata tätä myräkkää eturivin paikoilta.
50% tuntui alkuun naurettavalta, mutta kuten kirjoitinkin, sosiaalisuus vie yllättävän paljon voimia. Voimia vie valtavasti myös uuden oppiminen. Yritän oppia pitämään taukoni, yritän oppia hyväksymään, että minun ei tarvitse tietää kaikkea kaikesta tai että tätä ja tätä asiaa minun ei tarvitse ratkaista juuri nyt. Että se seuraava vuoro oikeasti jatkaa. Ja ehkä lopulta kaiken tämän jälkeen, minunkin mieleni sopukoihin mahtuu enemmän iloa.
Sh Harjula 
Jätä kommentti