Toivo palasi kotiini pian sen jälkeen, kun myönsin, että tarvitsen apua. Mieheni ei ehkä missään vaiheessa ollut yhtä pessimistinen tilanteestamme kuin minä, vaikka huolissaan olikin. Uskon kuitenkin, että tie, jolle olin ajautunut olisi lopulta johtanut siihen, että perheeni hajoaisi. Pitkälti vastentahtoinen sairaslomani oli paikallaan: Vaikka kesä tiiviisti omien ajatusten parissa on ollut pitkä ja raskas, elämään on palannut värit.
Ohje pysähtyä ja levätä ja olla ajattelematta töitä oli alkuun sietämätön. Jo pitkään työ oli ollut omanlaisensa turvasatama. Paikka, jossa osasin toimia ja jossa minulla oli merkitys, vaikka muu elämä tuntui murentuvan. Saatoin olla jo aika syvästi masentunut, mutta toimintakykyinen. Ja koko ajan sokeampi ja sokeampi sille, ettei työn kuulu täyttää koko elämää. Työn ei kuulu nielaista ihmistä tai muuttaa kasvavan lapsen äitiä raivopääksi, joka mesoaa kaikesta. Saati parasta ystävää tai rakastajaa aiheettoman mykkäkoulun pitäjäksi. Silti työn ottaminen pois masentuneelta jättää aikamoisen tyhjiön.
Kun kesäkuun alussa pysähdyin, ryhdyin jäljitystyöhön, että missä kaikki meni pieleen. Ensin sanoin, että puoli vuotta on ollut vaikeaa. Sitten huomasin, että vuosi on ollut vaikeaa. Sitten ymmärsin, että ajantajuni on oikeastaan hämärtynyt jo kauan sitten. Uupumus oli luikerrellut elämääni pikkuhiljaa jo kauan aikaa sitten. Raja työn ja vapaan välillä katosi salakavalasti. Oven taisin tietyllä tapaa avata sille itse blogin pidon ja ammattiosastotoiminnan kautta, ryhtymällä ”tunteiden tulkiksi” tilanteessa, jossa ainut, jonka tunteita minun olisi pitänyt kuunnella olin minä itse. Jälkiviisautta enemmän pitää kuitenkin keskittyä tulevaan.
Pidän kuvaavana ilmaisua ”ylikierroksilla”. Siltä se nimittäin tuntui. Sen hellittämiseen meni lähes kuukausi. Kun lopulta aloin nukkua pidempiä pätkiä ja heräämään uusiin päiviin ilman päänsärkyä peilistä katsoi uusi ihminen. Toki tuli takapakkiakin. Huonoja unia ja työpainajaisia. Ei tätä parissa kuukaudessa selätetä. Ei mitenkään. Tunteiden skaala on ollut melkoinen. Nykyään pystyn kuitenkin jo lukemaan uutisia hoitoalan kriisistä ilman, että ne koskevat henkilökohtaisesti minua tai yhteisöäni. Eikä sairaslomalla olokaan tunnu enää rintamakarkuruudelta. Olen hyväksynyt tilanteeni. Minun tarvitsi jäädä pois.
Tällä hetkellä jännittää. Vähän samalla tapaa kuin jännittäisi uudessa työpaikassa aloittaminen. Silti olo on luottavainen. Tämän hetken suunnitelma työhön paluusta tuntuu armolliselta. Apuakin saa, jos ei vielä onnistu. Se kuitenkin edellyttää parempia, itsekkäämpiäkin, valintoja. Sitä, että sanoo ääneen missä mennään, eikä vain mene hampaat irvessä. Nyt on aika palata opettelemaan uusia rajojaan. Sillä on minulla jo vähän ikäväkin. Työporukkaa nimittäin. Ja sitä mitä hoitotyö on parhaimmillaan.
Sh Harjula 
Jätä kommentti