Sh Harjula

Tätä tekstiä en ensin aikonut julkaista lainkaan. Mietittyäni asiaa totesin, että jos sanani ja kokemukseni auttavat jotakuta toista edes hiukan, on niille ehdottomasti paikkansa.

Viime viikolla myönsin lopulta tarvitsevani apua. Soitin työterveyteen. Istuin alas pitkäaikaisen esimiehen kanssa. Myönsin, etten enää jaksa. 

Olen ollut lähellä tätä pistettä jo pitkään, mutta sinnitellyt. Olin – olen – hyvä, helvetin hyvä, sairaanhoitaja. Olen kuitenkin jo jonkin aikaa ollut sitä oman jaksamiseni hinnalla. Hyvin pitkään hyväksyinkin sen, että yöunet kärsivät, töissä jäi tauot pitämättä ja sen, että olin pohjattoman väsynyt. Työni tein kuitenkin hyvin. Lopulta työn kahmaisema osa elämästäni ja jaksamisestani ylitti sen rajan, etten työpäivän jälkeen jaksanut käyttäytyä asiallisesti omassa kodissani.

Viime kuukaudet olen vain huutanut ja tiuskinut. Olen ärtyisä, suutun tyhjästä. Pelkään avioliittoni kariutuvan. Pelkään siteen lapsiini katkeavan. Paljolti siksi, että olen hyvä hoitaja, mutta koko ajan väsyneempi äiti ja vaimo. Oman itseni olen unohtanut tyystin.

Ajatuksissani olen aina töissä. En juurikaan nuku, ainakaan laadukasta unta. Suren miehityksiä, potilasmateriaalia, listasuunnittelua, väsyneiden hoitajien keskinäisiä suhteita, väärinymmärryksiä. Pahimpina väsymyksen hetkinä haaveilin, että pyöräillessä ajaisin kolarin ja vaikka ranne murtuisi. Mitä vain, että pääsisin tästä hetkeksi. Olisi jokin konkreettinen vamma, miksi en voisi olla hetkeen hoitaja.

On vaikea myöntää, että jokin mikä ei näy työpaikalla ulospäin olisi este tehdä töitä. Kaikki ymmärtävät, jos hoitajalta menee selkä, mutta kun puhuu jaksamisesta, siihen liittyy pelko leimaantumisesta. Minua pidetään jatkossa heikkona tai ihan vain laiskana. Tämä jää minun tietoihini loppuelämäksi. Kukaan ei enää palkkaa minua. Ja niin edelleen. Osa peloista on järkiperäisiä, vaikka kuinka hoettaisiin sitä, miten tärkeää on nyt hidastaa ja pitää huolta itsestä.

Mieleni on kaikkea muuta kuin laiska. Se käy ylikierroksilla. Siksi, että mielessäni raksuttaa kaikki ne kerrat, joina en kiireen vuoksi pystynyt tekemään työtäni niin hyvin kuin olisin halunnut. Asun vartin päässä työpaikasta ja lähden sinne tuntia ennen. Pyöräillessä töihin suunnittelen työjärjestystä. Säästän aikaa jättämällä aamukahville menon väliin. Kannan sylintäydeltä tavaraa kerralla välttyäkseni useammalta keikalta hoitotarvikevarastoon. Ja ehkä se juuri on tämän tilanteen konkreettisin kuva. Minulla on syli, kädet ja mieli täynnä. Niin täynnä, etten enää näy sen tavarakasan takaa. 

Tässä maailmanajassa ja valtakunnallisessa hoitajapulassa olen muuttunut työvuorolistan riviksi, jossa minua määrittää kirjainlyhenteet iv sh. Luvallisena sairaanhoitajana saatan olla tämän hoitajapulan kultakimpale, mutta arkitodellisuudessa se tarkoittaa usein sitä, että olen siirrettävissä sinne, missä tarvitaan iv sh. Aivan sama, mitä ne minun muut ominaisuuteni ovat. 

Ja ne olivat ne muut ominaisuudet ennen kirjaimia iv sh, kuin tekivät minusta sen hoitajan mikä olen. Aivan kuten kaikki muut roolini elämässä – äiti, vaimo – tulevat ennen sitä, että olen sairaanhoitaja tai ylipäänsä minkään alan työntekijä.

Olen hämmentynyt siitä, miten nopeasti alkoi tapahtua, kun lopulta avasin suuni. Työterveyshoitaja puhalsi pelin poikki. Lateli suunnitelman. Tuli aikaa lääkäriin ja työpsykologille. Esimies kuunteli ja sai uskomaan, etten ole ainut. Tiesin sen kyllä, mutten meinannut uskoa.

Tulevaisuus pelottaa. Miten tästä tullaan takaisin? Saan kai tulla takaisin? Tänään saamani ohje on kuitenkin ehdoton: Pysähdy. Rauhoitu. Irrottaudu töistä. Anna mielen nyt levätä ja tee asioita, joista nautit. 

Vaikka nautinkin kirjoittamisesta, koskee seuraava kirjoitukseni toivottavasti jotain aivan muuta kuin hoitotyötä. Sitä päivitystä odotellessa. Hyvää kesää lukijat ja kiitos tähän astisesta.