Blogini on jollei jonkinlaisissa kuolonkorinoissa, niin ainakin horroksessa. Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa. Vapaapäivinä yritän niin kovasti olla ajattelematta töitä ja laaja kollegoiden verkkoa. Tässä kirjoituksessa yritän manata ennen kaikkea itselleni jonkinlaista optimismia, jotta pelätty kesä 2021 voisi sittenkin olla toivon kesä 2021. Pyydän jo nyt anteeksi, jos et löydä riveiltäni punaista lankaa.
Hoitotyön vuodenkiertoon kuuluu väistämättömänä se aika kevät-talvesta kun alkaa pohdinta tulevasta kesästä. Surraan, tuleeko kesäsijaisia, minkälaisia sellaisia tai tuleeko ketään ylipäänsä. Miten selvitään kesästä, jos nytkin arki kantaa vain nippanappa. Valtakunnallista pulaa hoitajista ei pysty unohtamaan kukaan, siinä määrin se näkyy palstamillimetreinä, mutta ennen kaikkea myös tuntuu omissa nahoissa.
Kesään hoitotyössä liittyy paljon huolta. Kesäsijaisten lomassa työskentelevän vakkarin vastuut kasvavat, rooli tietopankkina painaa hartioita. Välillä työtä on konkreettisesti tuplaten, kun työparina on vielä luvaton untuvikko. Kun alla on raskas vuosi, ei meistä varmasti kukaan ole parhaimmillamme. Ei meitä varmasti helppo ole kohdatakaan. Pandemian lyömiä, väsyneitä, katkeriakin hoitajia.
Jokaista vuoden aikana harjoittelussa olevaa opiskelijaa katsomme kuitenkin toiveikkaina. Olisiko juuri tämä opiskelija hyvä lisä meidän porukkaan? Onko se työteliäs, onko asenne kohdillaan, säikkyykö mustaa huumoria? Kunpa se tulisi kesäksi töihin, kunpa se keikkailisi syksyllä. Kunpa se tulisi sitten meille kun valmistuu. Tämä työ on toivoa täynnä.
Vielä enemmän kuin toivon sitä, että sinä tulisit, toivon sisimmässäni, että voimavarani riittäisivät ottaa uusi kollega vastaan ja auttaa tulimyrskyn läpi. Olla sinulle se tuki, minkä itse olen saanut urani alussa. Sillä se, että olen väsynyt omasta arjestani ei ole sitä, että olisin uutta tulokasta vastaan.
Tästä kesästä tulee raskas, ei vain vakkareille vaan myös tulokkaille. Sitä on turha kaunistella. On muistettava, että jos ensimmäisestä kesästä selviää, selviää monesta seuraavastakin. Jos koet siitä hyötyä, voit toistella mielessäsi inspiroivia lausahduksia siitä, kuinka kivusta tiedät olevasi elossa tai elämä alkaa siellä, missä mukavuusalue loppuu. Muutaman kesän jälkeen roolit kuitenkin vaihtuvat. Se olet sinä joka huokaa, että ketähän tulee kesäsijaiseksi.
Oman ensimmäisen kesäsijaisuuteni jälkeen kävin silloisen apulaisosastonhoitajan puheilla sanomassa, että voisin jatkaa syksyllä keikkailua. Tämä naurahti, että ”jos tämän kesän päälle haluat vielä jatkaa, niin taisit tosiaan pärjätä meillä”. Voi myös olla, että seura tekee kaltaisekseen ja löysin tästä huumorin kehdosta oman ’kotini’.
Oikein kuluttavan työputken keskellä saatamme duunikavereiden kanssa sopia, että tänään yritetään vetää ”posin kautta”. Kaikki tietävät jo, että se ”posi” on ohikiitävä hetki, mutta työporukan kesken jaettu huumori on ikuista. Vilpittömästi kuitenkin toivon posin kantavan tänä kesänä. Toivon kymmenittäin uusia ikuisia läppiä. Uusia kollegoja. Uutta toivoa.
Sh Harjula 
Jätä kommentti