Sh Harjula

Olipa kerran ruokatauko, jonka aikana tuli puhetta potilaasta, joka soittelee paljon kelloa. Että huhuh mikä vuoro on ollut. Keskustelua sivukorvalla kuunnellut nuori erikoistuva lääkäri kysyy yhtäkkiä hieman naureskellen, että ”Miksi ne potilaat oikein soittaa kelloa? Mitä asiaa niillä on?”. Ajattelin lääkärin ensin vitsailevan, mutta ilmeestä näki, että tälle nuorelle ihmiselle taisi tulla vähän yllätyksenäkin se, miten kokonaisvaltaisesti vuodeosastolla oleva potilas voi tarvita apua.

Keskustelun päätteeksi nuori lääkäri ehkä oppi sen, mitä hoitajaslangissa ilmaisu paljon pieniä pyyntöjä tarkoittaa, mutta omaan mieleeni jäi muhimaan huoli siitä, miten vähän osastoilla työskentelevät lääkärit tuntevat hoitajien työtä.

Opetussairaalassa kun työskentelee, tottuu tiuhaan vaihtuviin kasvoihin. Ja kun meitä kulkijoita on monenlaisia, oppii huomaamaan senkin, että osa osaa esittäytyä ja tervehtiä, osa ei. Myös ohjauksessa saatu esimerkki sanelee käytöstä. Jos mentorina ollut seniori on sitä koulukuntaa, ettei hoitohenkilökuntaa juuri tervehditä, ei sitä uraansa aloittelevakaan aina oivalla tehdä. Vähänpä tietävät siinä kohtaa, minkä liittolaisen menettävät hoitajassa, jos sivuuttaa tämän alkeellisissa käytöstavoissa. Puhumattakaan itse potilastyössä, jättämällä kysymättä hoitajan arviota potilaan voinnista.

Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että lääkäri kuin lääkäri hyötyisi työssään siitä, että uransa alussa olisi jonkin aikaa hoitotyössä. Pääsisi aidosti näkemään sen sairaalaan joutumissyyn vaikutusta toimintakykyyn ja niitä keinoja, joilla me hoitajat potilaita autamme. Tai ehkä oikeammin: Olosuhteita, joissa pyrimme lääkärien määräyksiä toteuttamaan. Usein omassa työssäni tulee vastaan tilanne, jossa vuodeosastolle ohjataan potilas, joka on kuntonsa puolesta valvontaosaston materiaalia. Tai tilanteita, joissa potilaalle määrätään seurantaan, jota on mahdotonta toteuttaa vuodeosasto-olosuhteissa. Väitän, että näiltä tilanteilta vältyttäisiin, jos talossa uutena aloittavat lääkärit joutuisivat ensin tutustumaan osastoihin ja käytössä oleviin hoitokeinoihin sekä hoitajaresursseihin.

Eikä kyse ole siitä, että haluaisin lääkärin joutuvan kääntämään mummoja, saati oppivan tunnistamaan clostridiumin hajun vaan siitä, että tuntemalla toistemme työtä paremmin, autamme toisiamme saavuttamaan siinä paremman lopputuloksen. Työskentelemme saman katon alla, samojen ihmisten hyväksi, mutta eri johdon alla. Istumme eri kokouksissa, usein eri kahvihuoneissakin. Olemme lääkäreiden silminä ja käsinä potilashuoneissa, ja kovin usein meillä ei ole edes nimiä. Puhu siinä sitten luottamuksesta ja moniammatillisesta yhteistyöstä.

Haluat kai sinäkin, pikku lääkäri, että sinulla on nimi? Älä sitten pummi hoitajien kahvia, vaan keskustele. Aloita tervehdyksellä. Tässä saattoi tulla nyt paljon pieniä pyyntöjä, mutta tavoite on kuitenkin sama: Paras hoito potilaalle. Jos sivutuotteena syntyy viihtyisämpi työyhteisö, jossa tuemme toisiamme tehtävissämme, niin otan toki mielelläni kaikki mahdolliset rauhanpalkinnot vastaan.