Luin eilen 27. tammikuuta 2020 kiinnostavan artikkelin Hesarista. Katri Kallionpään jutussa ”Koronasynti” houkuttelee monia nyt enemmän kuin koskaan, ja se on ongelma – asiantuntija kertoo, millaiset ihmiset sortuvat todennäköisimmin esiteltiin minulle aivan uusia käsitteitä kuten koronasynti, lipeäjä, riskinottaja ja kapinoitsija. Termejä, jotka valitettavasti ovat työn kautta tulleet tutuiksi.
Artikkelissa on asiantuntijana haastateltu käyttäytymistieteilijä Pilvikki Absetzia, joka kertoo kuinka ”rajoitettu elämä vetää mielen alavireiseksi. Silloin tulee herkästi kiusaus tehdä ”koronasyntiä” eli rikkoa tartuntojen ehkäisemiseksi annettuja ohjeistuksia.” Koronasynti on upean mahtipontinen termi ja resonoi minulle valtavasti. Se on varmasti se tunne, jota tunnen, kun aina joskus viivyn lähi-Citymarketissa välttämättömimpiä ostoksia pidemmän ajan. Kun luen juttua pidemmälle, ymmärrän, että synti on suhteellinen käsite.
Kun katson kulunutta korona-aikaa, voin todeta, etten paljoa pienemmäksi pystyisi elämääni kutistamaan. Olen ollut todella tunnollinen. Liiankin. Harrastukset ovat jääneet, vapaapäivien riennot samaten. Olen punninnut paljon tekemisiäni. Kesälomalla tunsin valtavan huonoa omaatuntoa kotimaanmatkailustakin – entä jos sairastuisin ja olisin jonkun pienen sairaanhoitoalueen riesana?
Jätin ikääntyvät vanhempani viettämään joulua kaksin ja vietin minimalistista joulua kotona. Noudatin sairaanhoitopiirin johdon ohjeita joulun vietosta pienessä piirissä ja matkustelun unohtamisesta. Vain lukeakseni HUS-johtajasta, joka lomaili Lapissa. Kai me kaikki uuvumme rajoitusten äärellä eri tavoin ja toisilla houkutus syntiin on voimakkaampi kuin tosilla. Se onko synnin tekoon kaikilla realistista mahdollisuutta tai varaa taitaa olla vielä oma kysymyksensä.
Absetzin mukaan lipeämistä annetuista suosituksista ja rajoituksista edistää osaltaan se, että harvalla on omakohtaisia kokemuksia covid-19-taudista. Samoin suomalaiset luottavat terveydenhoitoon. ”Jos Suomessa sanotaan, että terveydenhuoltomme on vaarassa romahtaa, se on meille niin abstrakti asia, että emme edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa”, Absetz sanoo. Tämänkin ymmärrän, sillä suomalainen terveydenhuolto on – silloinkin kun päivystyksessä neljä tuntia arkena hoidettavissa olevan vaivan vuoksi sunnuntaina odottanut pettynyt kansalainen on sen haukkunut – huonoimmillaankin olosuhteisiin nähden oikein hyvää.
Hoitotyön kriisistä tai hädästä tavallinen kansalainen tietää vain pintaraapaisun, koska hoitoalan tekijöillä on niin korkea työmoraali ja monivuotinen venymisen ja joustamisen perinne tehdä työ erinomaisesti niissäkin tilanteissa, joissa pitäisi jättää tekemättä. Tilanteissa, joissa pitäisi valita itsensä ja oma jaksamisensa. Jättää venymättä. Hoitotyön tekijälle puhe koronasta alkaa olla punainen vaate. Meillä oli ongelmia ennen koronaakin.
Kun puhutaan näin korkeista termeistä kuten koronasynnistä, on syytä puhua myös hoitotyön alttarista, jolle kerta toisensa jälkeen uhrataan ihmishenkiä. Hyvin monta hoitotyön osaajaa nujerretaan vielä ennen kuin koronavirus on maailmasta nujerrettu. Säädyllisten murhenäytelmien maassa tämä vain tapahtuu katseilta piilossa. Tavallisen kansalaisen luotto terveydenhuoltoon säilyy kalliilla hinnalla, vaikka kulisseissa tilanne alkaa olla kaukana turvallisesta.
No mikä avuksi syntisille? ”Raskaan huolipuheen sijaan Absetz toivoisi ilopuhetta ja ratkaisupuhetta. Absetz kannustaa juhlimaan sitä, miten hyvin Suomi on onnistunut koronapandemian torjunnassa tähän asti. Hän haluaa nostaa esiin esimerkkejä vaikkapa siitä, miten yksittäiset kansalaiset ovat omalla käytöksellään nostaneet Suomen kansainvälisissä vertailuissa parhaiten koronasta selviytyvien maiden joukkoon.”
Ilo- ja ratkaisupuhe on kaukana, kun huomaan olevani lähellä omaa kipupistettäni. Lähden itku kurkussa töistä, kun en näillä mitoituksilla pysty tekemään sitä osaamiseni mukaisesti vaan vain välttävästi. Väsymyksen seassa itää myös viha ja pettymys. Voimakas päätös siitä, että uhrilahjaksi en suostu. Minulla on aivan yhtäläinen oikeus kulkea vapaasti ja olla piittaamatta suosituksista kuin kenellä tahansa muullakin. Sairaanhoitajuus ei tee kenestäkään yli-ihmistä tai supersankaria. Se on ammatti. Tapa ansaita elanto.
Sh Harjula 
Jätä kommentti