Tein vapaana viikonloppunani sen, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Luin valtakunnan medioiden koronatilannetta ja hoitohenkilökunnan jaksamista käsittelevien artikkelien kommentti- ja keskusteluketjuja. Voin kertoa, ettei niistä hirveän hyvä eikä ehkä niin isänmaallinenkaan olo tullut.
On ne kommentoijat, joista huokuu vastakudottujen villasukkien lämpö. Emoji-ryppäitä, joiden takaa hehkuu kiitollisuus, joka kilvan loistaa Finlandiatalon kanssa. Ja on ne kommentit, jotka vetävät maton sisuuntuneimmankin alta: ”Jos koko maassa on se 20 henkee tehohoidossa nii kui vit*ssa ne hoitajat siitä määrästä voi olla niin uupuneita? Helpostipa uupuvat.”.
Niin, kun olisikin vain ne 20, jota hoidamme yhtenä isona perheenä, toisiamme tukien. Todellisuudessa, mitä meihin hoitoalan työntekijöihin tulee, niin jokainen teistä tavan tallaajista olette päivystyksien ovista sisään astuessanne ”syyllisiä kunnes toisin todistetaan”. Suojataksemme tämän hyvin haavoittuvan infrastruktuurin, on meidän suojattava ensin itseämme. Se tarkoittaa mittavaa suojautumista ja testaamista. Myös sinun, jolla on ”ihan tavallinen flunssa”.
Hoitaessamme tätä ”koronatilannetta”, hoidamme ihan sitä kaikkea muutakin, mitä aina aiemminkin. Koronan myötä teemme työtä työn päälle. Yhtään 87-vuotiasta VTI-potilasta tai akuuttia rintakipuilijaa ei voinut nostaa hyllyn päälle odottamaan parempia aikoja. Hoitotakuut ja kasvavat hoitovelat niskassa teemme oman 100% työaikamme ja venymme kerta toisensa sen päälle, koska liian usein työpäivä menee epävarmuudessa siitä, tuleeko joku päästämään sinut vuorosta.
Sairaanhoitajien ja kätilöiden juhlavuosi 2020 on ollut siitä voitokas, ettei ammattiryhmäämme, enää pysty olla näkemättä. Ei mene päivääkään ilman jonkinlaista uutisointia ja keskustelua. Synkkinä uutispäivinä ajattelen, että hoitotyöstä on varsin kurjalla tavalla tullut politikointia. Koronan kainalossa olemme päässeet isoihin pöytiin myös työehtosopimusneuvottelukauden ulkopuolella, mutta koronalisää ei silti ole kuulunut.
Juuri sen kirotun politiikan armoilla me olemme. Ja siksi ei ole kyse yksittäisen hoitajan valinnoista vaan järjestäytymisestä. Silloin ja etenkin silloin kun kärsii uskonpuutteesta. Siksi olen itsekin mukana ammattiosastotoiminnassa. Siksi kirjoitan ylös sitä, miltä tuntuu olla hoitaja 2020-luvun Suomessa. Ollakseni muutos, jonka haluan nähdä maailmassa. No, se on ehkä aika mahtipontisesti sanottu.
Siinä missä näymme perinteisissä medioissa sekä sosiaalisessa mediassa nyt enemmän kuin koskaan, huomaan esimerkiksi alussa mainittua kommenttiketjua lukiessani kuinka vierasta hoitotyön arki suurelle yleisölle onkaan. Se on vierasta monesta syystä. Siksi, ettei hoitotyötä kaikkine kurjuuksineen yksityisyyden suojan ja vaitiolovelvollisuuden vuoksi voi näyttää, mutta myös siksi, ettei sitä haluta nähdä ja kohdata.
Sillä voiko mikään olla niin pelottavaa kuin hyvinvointiyhteiskunnan rampautuminen siksi, ettei sitä ylläpitävää työtä tekevistä pidetä huolta. Tai se, että kenen tahansa elämä saattaa päättyä siten, että ”se hoitaja sanoi kyllä tulevansa kohta takaisin”.
Sh Harjula 
Jätä kommentti