Sh Harjula

Kun koronasta alkoi kevättalvella tulla myös meidän suomalaisten todellisuutta, kävin mielessäni läpi erilaisia mahdollisia skenaarioita. Uutisissa näytettiin kuvastoa Espanjan ja Italian kaaoksesta ja katselin työpaikkani käytäviä miettien, että kohtako minäkin hoidan potilaita lattialla. 

Siinä missä ajatukset ohimennen kävivät Roland Emmerichin katastrofielokuvien maailmoissa, joissa hyvin konkreettisesti juostaan kilpaa katastrofin kanssa, sain aika nopeasti huomata, että meillä täällä Suomessa kohtaukset olivat kuin pukudraamoista. Hillitty ja hallittu, säädyllinen murhenäytelmä.

Siinä, missä ammattilaisilla on pitänyt kiirettä, ei tilanteen uhkaavuus (puhumattakaan työn vaativuudesta) ole välittynyt hoitoyksiköiden ovien ulkopuolelle vieläkään niin selvästi, että maskit pysyisivät tavallisen tallaajan kasvoilla.  No, nyt liioittelen vessapaperistahan ehti kyllä tulla hätä.

Omaan maaliskuiseen ahdistukseen ja pelkoon sain helpotusta mittavista valmistelutöistä ympäri sairaalaani. Tunsin varmuutta ja luottoa tilanteen hoidosta, kun tiesin ja tunsin tehoilla töissä olevia kollegoita. En epäillyt hetkeäkään sitä, etteikö me tätäkin hoidettaisi. Hinnan uumoilin kyllä silloinkin tulevan olemaan kallis. 

Pettymyksen syvyyttä en kuitenkaan osannut ennakoida. Siinä missä keväällä ja kesällä vielä uskalsi ajatella, että tämä on poikkeustila, ymmärtää nyt, että koronasta on tullut uusi normaali ja sitä kautta pikkuisen liiankin hyvin sopiva tekosyy. Ei pysty, koska korona. Vaihtoehtoisesti voi myös valita radiohiljaisuuden ja vain sivuuttaa hoitajajärjestöjen vaateet koronalisästä. Se on sitä paljon puhuttua politiikkaa eli ”yhteisten asioiden hoitamista”. Toisten yhteisestä ei vain riitä kaikille, eikä varsinkaan hoitajille.

On omalla tavallaan edullista, että kaiken voi panna koronan piikkiin, ettei vain tarvitse käsitellä ongelmia, joita on niin pitkään ja hartaudella yritetty sivuuttaa. Mitä niin? Jäävuoren huippuna voisi todeta: 1) Hoitotyön tekijöitä suhteessa väestön ikärakenteeseen oli liian vähän jo ennen koronaa. 2) Se miten hoitotyön tekijää kohtelee kriisin aikana vaikuttaa suoraan siihen, miten sitoutunut hän on jatkamaan työtä ”rauhan” aikana. Etenkin, jos ongelmat säilyvät, mutta vain tekosyyt vaihtuvat.