Sh Harjula

Olen ollut viime aikoina enimmäkseen kyllästynyt. Keskustelu hoitotyöstä kulkee samaa kehää, jossa rankkaa on ja nuoria pitäisi saada sitoutumaan alalle ja palkkataso vakavasti otettavaksi. Totta kumpikin. Välillä pilkahtelee kivoja some-päivityksiä siitä, miten työkaverit auttavat jaksamaan. Niitä minäkin voisin kirjoittaa kyllästymiseen asti. Suurimpana osana päivistä olen nimittäin vilpittömästi sitä mieltä. 

Sitten on ne toiset päivät, joina parhaimmatkin ja optimistisimmatkin kollegat ovat puhki tai huonolla tuulella. Voi vain toivoa, että suhdeluku pysyy positiivisemman puolella.

Olin juuri viikon lomalla. Hyvä loma, WhatsApp mykistettynä, en tavannut ketään töihin liittyvää ja onnistuin ajattelemaan töitä huomattavan vähän. Eilen palasin töihin. Puolessa tunnissa oli selvää, ettei siellä ollut muuttunut mikään. Mihin olisikaan? Same old shit.

Vuoro oli kuitenkin palkitseva, oli kiva tehdä sitä mitä parhaiten osaa. Nähdä kättensä jälkeä ja aidosti auttaa ihmisiä. Sitä en tiedä miten tätä fiilistä parhaiten markkinoisi nuorille omaa alaansa etsiville. Onnistumisen tunteet hoitotyössä tulevat nimittäin usein kalliiseen hintaan. Jokaista menestystarinaa kohtaan on myös se vuoro tai potilaskontakti helvetistä, jonka äärellä kyseenalaistat kaikki valintasi, jotka ovat johtaneet tähän hetkeen.

Sen verran ajattelin lomallani töitä, että kertasin mielessäni, että mitä kaikkia ammatteja olenkaan elämässäni ja haaveissani tehnyt tai tavoitellut. Sitä omituista polkua, joka johti kolmikymppisenä sairaanhoitajaksi. Jos joku olisi sanonut nuorelle minulle kotimaisen kirjallisuustieteen luennolla, että muutaman hassun vuoden päästä olet ensin työskennellyt sanomalehtigraafikkona ja sitten opiskellut sairaanhoitajaksi, olisin varmasti nauranut pitkään ja hartaasti.

Siinä missä tarvitsemme alalle nuoria, tarvitsemme myös niitä odottamattomia ja yllättäviä tulijoita. Niitä, jotka kolmikymppisenä huomaavat elämästä puuttuvan jotakin.