Aikanaan muuttaessani Porvooseen – tähän suomenruotsalaisten pikkukaupunkinen kruununjalokiveen – koin olevani enemmän ja vähemmän hukassa. Olin selvittänyt pakolliset kouluruotsini, kirjoittanut ylioppilaaksikin, mutta elänyt täysin onnellisesti puhumatta koskaan ruotsia. Tukholman risteilytkin sujuivat vallan mainiosti puhumalla Åhlensilla englantia se vähä mitä mitään tarvitsi puhua. Tack och hej.
Porvoossa kielimuuri ja vivahde-erot puheessa tuntuivat paikoin siltä, että Kelassa asiointiinkin olisi kaivannut tulkkia, vaikka vastapuoli puhuikin suomea. Hän vain selvästi puhui sitä toisena kielenään ja väärinkäsityksiä syntyi turhan vikkelästi. Minä, piikikäs ja puhelias sanaleikkien ystävä olin saapunut syvälle omaan epämukavuusalueeseeni. Kaupunkiin kotiutumisessa kieli onkin näytellyt arvaamattoman isoa roolia.
Ensimmäisinä vuosina päätin aika ajoin rohkaistua ja yrittää ruotsiksi. Kohtasin kuitenkin nopeasti muurin, kieli vaihdettiin suomeksi, jos suinkin mahdollista. Olisi ”helpompi” niin. Tämä on karhunpalvelus kielelle, sen rikkaudelle ja ennen kaikkea sen käyttäjille. Tyydyin kuitenkin osaani omassa lapsiperhekuplassani, suomenkielisten kavereiden ja tuttavien keskellä.
Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, oli ruotsin kieli minulle aina lähes yhtä suuressa osassa kuin ammatin teoriaopinnot. Harjoittelujen kautta tuli nopeasti selväksi, että työyhteisöstä, johon kovasti halusin kuulua oli yli puolet suomenruotsalaisia. Puhumattakaan potilasmateriaalista. Olen laskenut juureni tälle alueelle ja on itsestään selvää, että hoitaakseni työni kunnialla, minun on suoriuduttava siitä kummallakin kielellä. Ei ole tavatonta, että on päiviä joina kaikki potilaani ovat ruotsinkielisiä.
Mitä kieleen tulee, elän jatkuvassa kommelluksien ja väärinkäsityksien sumassa. Pahoittelen osaamattomuuttani potilailleni miltei päivittäin, mutta samalla hurmaan heidät sillä, että ”edes yritän”. Mittaamattoman arvokkaaksi on muodostunut sanoa, että ”jag vill öva med dig om det passar”. Yleensä tilanteen kuin tilanteen pelastaa niin sanottu borgåsvenska, jossa puuttuvan sanan voi korvata suomella ja tulla ymmärretyksi. Ensisijaista on yrittäminen. Se on tärkein yksittäinen keino ilmaista kunnioitusta.
Potilaan ohjaaminen, hoitoon sitouttaminen tai ylipäänsä pelkojen lievittäminen, on aina tehokkainta tämän omalla äidinkielellä. Silloinkin, kun on kyseessä se nuori, asiallinen ja suomea hyvin puhuva suomenruotsalainen. Siksi siellä epämukavuusalueellakin on koetettava löytää oma paikkansa.
Tänään ruotsalaisuuden päivänä 6.11. haastan sinut lukijani puhumaan ruotsia virheitä pelkäämättä, sillä yrittäminen on tärkeintä. Våga försöka.
Sh Harjula 
Jätä kommentti