Tarinasta miten päädyin hoitoalalle on olemassa kaksi versiota. Realistinen ja runollinen. Realistinen ja maanläheinen tarina kulkee aiemman alani lisääntyvien yt-neuvottelujen viidakossa. Halussa löytää ala, jolta ei työt loppuisi. Runollinen tarina kertoo nuoresta äidistä ja lapsesta, jolle olisi pitänyt myöntää Lastenklinikan kanta-asiakaskortti. Äidistä, joka eri kohtaamisten kautta oivalsi, miten hienoa olisi olla hoitaja, joka vaikuttaa potilaan ja tämän perheen kokemukseen sairaudesta tai vammasta.
Huonoina päivinä – niinä, joina kärsin uskon puutteesta – muistutan itseäni tästä ylevästä ajatuksesta. Kaikkina muina, aivan tavallisina päivinä käyn töissä ihan vain rahan takii.
Olen itse sekä potilaana että äitinä kohdannut tilanteen, jossa jännittämääni toimenpidettä on kuvattu ”vain rutiinitoimenpiteeksi” ja kerrottu, ettei ole syytä jännittää. Uunituoreena hoitajana muistaakseni vannoin, että minusta ei sitten koskaan tule sellaista hoitajaa, joka näin potilaalle lausuu. Vähänpä tiesin. Sanat karkaavat huulilta yllättävän usein.
Kokemus sairaalasta arkipäiväistyy, kun siellä on työkseen. Jossain kohtaa muistia ja hoitotyötä saattaa nimittäin ylittyä se erikoinen raja, jossa unohtaa kuinka aivan hirveän monelle sairaala on pelottava paikka kaikkine hajuineen ja äänineen.
Jokainen hoitaja varmasti hyötyisi kokemuksesta potilaan roolissa olosta, kun jo omaisena olokin avaa silmiä aivan uudella tapaa. Vaikka opin työssäni päivittäin valtavasti huomaan usein ajattelevani, että kasvattavimmat kokemukset hoitajana olen kokenut omaisen perspektiivistä. Kohtaamisten kautta; ensin sairaan lapsen äitinä ja nyt viimeisimpänä saattohoitopotilaan omaisena.
Viime yövuorossani huomasin väsymyksen lomassa ajatusten menevän jo jopa rutiinitoimenpiteitä pidemmälle. Tuli huokaistua syvään potilaiden erikoisuuksille ja manattua, että mikä siinä on että aikuiset ihmiset käyttäytyy miten sattuu sairaalassa. Eikö ne nyt ymmärrä miten tämä homma toimii.
Eihän ne aina ymmärrä. Kun tekee töitä aluesairaalan sisätautivuodeosastolla, tulee alueen pitkäaikaissairaat tutuiksi. Toistuvia hoitojaksoja vajaatoiminnan, keuhkoahtauman, eteisvärinän ja milloin minkäkin kanssa kertyy ja kasvot tulevat tutuiksi. Sinne kantisten lomaan kuitenkin mahtuu nekin, jotka pääsevät komeaan kahdeksankympin ikään ilman suurempia perussairauksia ja jotka ovat olleet sairaalassa viimeksi silloin kuin saivat lapsensa. Koetaan hämmennystä ja ahdistusta, sekavuutta. Ja silloin sen yövuoron väsyttämän hoitajankin pitäisi jaksaa muistaa, että minun arkeni on tämän ihmisen elämän poikkeustila. Senkin, jonka minä miellän kantikseksi.
Sh Harjula 
Jätä kommentti