Löysin itseni alkuviikosta erikoisesta tilanteesta. Päädyin työssä kohtaamani henkilön kanssa keskustelemaan omasta taustastani alanvaihtajana. Kuultuaan aiemmasta urastani sanomalehtigraafikkona hän totesi, että minusta on varmasti mukavaa, kun nyt saan sairaanhoitajana tehdä aiempaan verrattuna ”arvokkaampaa työtä”. Kommentti oli niin erikoinen tai vähintäänkin köykäisesti lausuttu, että jäin sanattomaksi. (Jälkeenpäin toki manasin mielessäni sananvapaudesta ja riippumattomista medioista ja mitä näitä nyt on.)
On hetkiä, joina itsekin sorrun piehtaroimaan eräänlaisessa ”moraalisessa ylemmyyden tunteessa” siitä kuinka arvokasta työtä hoitotyö on. Onhan se, todella arvokasta, ei ole paljoa tarvinnut etsiä merkitystä elämälleen tähän ryhtymisen jälkeen. Jos viimeistään vuodesta 2020 on kuitenkin jotain oppinut, niin sen, että aivan kaikki työ on arvokasta. On arvokasta, että yksilöllä on työtä. On arvokasta, että yksilö tekee työtä. Ja aivan kaikki työ on arvokasta, sillä lähes kaikki työ tuottaa ja mahdollistaa työtä myös muille.
Siinä missä on helppoa hukkua hekumaan hoitotyön arvokkuudesta, on myös helppoa viljellä supersankari-retoriikkaa työstä, joka pohjimmillaan on kuitenkin ihan vain työtä. Ammatti.
Miten sairaanhoitajuus sitten eroaa sankaruudesta? Sankaruuteen kuuluu se, että ilmestytään paikalle silloin kun halutaan ja valitaan omat taistelunsa. Sankaruuteen kuuluu myös se, että otetaan välillä takkiin ja mennään lepakkoluolaan märehtimään ja nuolemaan haavoja.
Sairaanhoitajuuteen tai ylipäänsä mihin tahansa ammattilaisuuteen kuuluu se, että töihin tullaan ja sieltä lähdetään. Leimataan sisään ja ulos. Työtä, saati pelastettavaansa ei suuremmin voi valikoida: Tässä on potilaat ja ne hoidetaan. Jokaista potilasta yhtä hyvin ja kunkin yksilöllisen hoitotarpeen mukaan, riippumatta potilaan terveysongelmasta, kulttuurista, uskonnosta, äidinkielestä, iästä, sukupuolesta, rodusta, ihon väristä, poliittisesta mielipiteestä tai yhteiskunnallisesta asemasta. *
Tai niin tehtiin ennen. Nyt leimataan sisään ja pidetään vuoron ajan sormet ristissä, että joku tulee päästämään sinut kotiin. Tässä kohtaa hoitajat muuttuvat ”tahattomiksi sankareiksi” vain siksi, että ammattilaisina ymmärtävät siitä syntyvät riskit, jos ei venytä. Kriittisesti sairaita tai ympärivuorokautista hoivaa vaativia ihmisiä ei nimittäin edes supersankarit voi pistää pauselle.
Optimistisempi minä haluaa ajatella, että tulee parempi aika, jolloin poissa-olot ovat vain normaalin flunssakauden tasolla. Valitettavasti joudun arvokkaan työni kautta olemaan päivittäin realisti. Ei jengi ole vain flunssassa ja jonottamassa koronatestiin. Ne ovat loppuväsyneitä. Ei ne veny enää, kun ne katkesi jo. Ammattilaiset.
Sh Harjula 
Jätä kommentti