
Kun muutin aikanaan mieheni kanssa yhteiseen kotiin, ostin ensimmäisen viherkasvini. Ajattelin, että jos tämä pysyy elossa, voimme yrittää lasta. Oli ehkä optimistista perustaa perhettä, kun kasvi oli pysynyt elossa vain muutamia kuukausia, mutta näin tehtiin. Kasvi oli elossa, kun lapsi syntyi ja hieman vihreää oli nähtävissä vielä silloinkin, kun esikoinen alkoi nousta tukea vasten. Lopulta oli myönnettävä, että oli valittava lapsi tai kasvi. Kumpikin ei selviäisi. Miten tämä liittyy hoitotyöhön? Ajatus on ehkä kaukaa haettu, mutta kulkenut mielessäni viime viikkoina usein. Huomaan nimittäin muuttuneeni työn myötä itse siksi samaksi peikonlehdeksi, jota en lapsen synnyttyä enää oikein muistanut kastella.
17. syyskuuta 2020 vietettiin Maailman terveysjärjestö WHO:n perustamaa Maailman potilasturvallisuuspäivää. Päivällä oli kaunis teema: ”Henkilöstön turvallisuus on potilas- ja asiakasturvallisuutta”. On hienoa, että yhteys työturvallisuuden ja hoidon välillä on tunnistettu, mutta valitettavan usein edelleen työturvallisuus hahmotetaan pelkästään käsin kosketeltavan kautta. Puhutaan laiteturvallisuudesta, tapaturmista, ergonomiasta. Entä jos työssä on fyysiset asiat ok, mutta siellä on turvaton mieli olla?
Tiettyyn pisteeseen saakka on helppoa kuitata asioita kuuluvaksi työn luonteeseen. ”Tämä on raskas työ, kuuluu asiaan.” Työn liiallinen kuormittavuus kuitenkin uhkaa yksilön terveyttä ja työkykyä. Pitkään jatkuessaan se myös haavoittaa työyhteisöä ja sen jäsenten keskinäistä vuorovaikutusta. Myös niiden, joiden paineensietokyky on ehkä toista parempi. Hoitotyö on harvoin (ainakaan vuodeosastolla) yksilölaji.
Miksi minulla on turvaton olo? Ulospäin lähtevä liikenne on kiihtynyt. Joudun liian usein nykyään hyvästelemään kollegoita. Työpaikan WhatsApp-ryhmä piippaa vähän väliä puutosvuoroja (kyllä ne viestit huomaa, vaikka ryhmä kuinka olisi vaimennettu). Vuoroja tehdään vajaamiehityksellä siten, etten ehdi tehdä työtäni parhaan osaamiseni mukaan. Ja voi hitto kuinka haluaisin!
Ajatus siitä, että ”jonkunhan ne potilaat on pakko hoitaa, ei niitä voi jättää hoitamatta” aiheuttaa kovin usein sen, että venytään vaikkei enää jaksettaisikaan. Jäädään ylitöihin tai tuplavuoroon, kun ei haluta jättää työkaveria pulaan.
Aina välillä ostan kasveja ja yhtä uskollisesti ne pääsevät hengestään. Joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan, että tähän yhtälöön, jossa pyrin pitämään muita ihmisiä elossa ja samalla pysyä itsekin järjissäni, ei enää mahdu viherkasvit.
Tämä on ala, jolle herkästi hakeutuvat ne empaattiset ja tunnolliset sielut. Ne, joille rajojen vedon taito kehittyy usein vasta kantapään kautta. Uupumus ja itsensä rikkominen on kuitenkin kallis hinta taidosta tunnistaa rajat, joiden ylläpidosta tulisi työnantajan vastata.
Jotain minunkin alitajuntani kai yrittää kertoa, kun kerta toisensa jälkeen teen ainoassa harrastuksessani keramiikkakurssilla ruukkuja: Pysähdy. Osta kasvi. Muista kastella sitä. Poista WhatsApp.
Jätä kommentti