Ajattelin ennen, että kulunut vuosi on ollut aina jollain tapaa parempi kuin edellinen. Että aina on ollut ja tullut jotain uutta, koettu ja opittu, nautittu elämästä. Sitten siirryin hoitoalalle. Alkuun olin ns kirkasotsainen ja innostunut. Nyt huomaan, että vuosirenkaita kertyy ja samassa suhteessa myös minun innostukseni laimenee. Pettymystä ei saa enää pyöristettyä oppimiskokemukseksi.
Moneen kertaan ilakoitu Sairaanhoitajien ja kätilöiden juhlavuosi 2020 on tuntunut irvailulta, eikä vain koronapandemian vuoksi. Oma työvuoteni alkoi uuden potilastietojärjestelmän opettelulla ja pian sen perään saapuikin koronan ”ensimmäinen aalto”. Nyt puhutaan jo ”toisesta aallosta”. Paikoin kehdataan kertoa kuinka suomalaiset ehtivät kesän verran henkäistä helpotuksesta ja levätä. Voin kertoa, etten tunne ketään heistä. Sote-alalla nimittäin se niin kutsuttu ”aalto” kun vain on ja jatkuu eikä kukaan painanut pausea edes kesällä.
Ylipäänsä puhe aalloista tuntuu hölmöltä. Siinä missä suuri yleisö heräsi vanhusten hoidon kriisin ja lopulta pandemian myötä huomaamaan, että hoitoala pysyy hädin tuskin pinnalla, olemme me täällä kentällä tienneet ”napajäätikön sulamisesta” jo pitkään. Jo vuosia on kerrottu, kuinka ahtaalle hoitajat on vedetty, kuinka mitoitukset ovat kaukana arvokkaasta ja hyvästä hoidosta, kuinka palkkaus ei korreloi työn vaativuuden ja vastuun kanssa ja kuinka porukka lähtee ryppäinä ulkomaille paremman palkan perään tai kokonaan muille aloille. Uusia tekijöitä ei saa sitoutetuksi, kun todellisuus paljastuu jo parissa keikkavuorossa.
Nyt kun alaa koettelee jokin niin mediaseksikäs asia kuin globaali pandemia, odotetaan hoitohenkilökunnasta ratkaisijoita. Porukasta, joka oli jo ennen tätä imetty kuiviin. Toivotaan ja vaaditaan joustoa ja annetaan vastineeksi ”arvostusta” ja juhlavalaisuja. Kun avainpelaajat ja kiitellyt eturintaman taistelijat eivät taaskaan mahdu valtakunnan budjettiin, tulee käytyä mielessä läpi, onko passi voimassa ja taipuisiko norja.
Jos mietin omia työkavereitani ja itseäni en epäile yhtään, etteikö työt tulisi tehtyä – oli pandemiaa tai ei. Se henkilökohtainen hinta, mitä maksamme siitä, että teemme arvokasta työtä alkaa kuitenkin käydä jo liian kovaksi. Kun ponnistelee pysyäkseen työssä skarppina ja antaakseen erinomaista hoitoa, näkyy väsymys muilla elämänaloilla. Jaksaminen on koetuksella, terveys kärsii, perheet kärsivät.
Lähtöliikenne omalla työpaikallanikin on taas alkanut. Pysähdyn miettimään, olenko tosiaan näin lojaali vai vain tyhmä. Mitä tarvitsee tapahtua, että ymmärretään koronan takana olevan odottamassa ratkaisuaan vielä suuremmat ongelmat?
Sh Harjula 
Jätä kommentti