Sh Harjula

Valvoin viikonloppuna opiskelijan kanssa, joka oli uransa ensimmäisessä yövuorossa. Hän oli silmin nähden innostunut sekä jännittynyt. Kysymyksiä pulppusi: ”Kuoleeko potilaita usein yövuorossa? Eikö ihmiset yleensä kuole öisin?” Hän ei ollut vielä koskaan kohdannut kuollutta. Kysymykset saivat minut hymähtämään, mutta ohjasivat ajatukset myös kohti tätä, pitkään mielen päällä ollutta tekstiä.

Muistan vielä hyvin sen tunteen, kun opiskelijana odotti ensimmäistä exitusta. Tulisipa jo, saisipa sen jo pois alta. Pääsisipä tässä harkassa laittamaan vainajan. Nykyään kuolemaan suhtautuu hieman eri tavoin. On tilanteita, joissa sitä pelkää, joissa se yllättää ja joissa toivoo sen koittavan armollisen pian. Yövuorosta hyvä tovi kului kertoen kokemuksia omasta ensimmäisestä vainajasta. Olen kuitenkin iloinen, etten väsymykseltäni jaksanut kertoa pidemmälle. Jokaisen kun tulee rakentaa suhteensa kuolemaan itse.

Jossain kohtaa omalla polullani odotus muuttui rutiiniksi, vaikka jokainen kuolema ja jokainen vainaja kuinka onkin ainutkertainen. Tässä suhteessa rutiini ja ainutkertaisuus eivät sulje toisiaan pois, rutiini vain kertoo työn luonteesta: Tätä minä kohtaan. Tämän minä hoidan. Parhaan osaamiseni mukaan.

En muista missä kohtaa kuolemaan tottui. Jonkin aikaa muistin jokaisen vainajani. Enää vain sen ensimmäisen ja ehkä sen, jonka omaisten kanssa istuin pitkään tai sen, jonka omaiset halasivat lähtiessään. Monennenko jälkeen kovalevy oli täynnä? Ehkä se on osa suojaprosessia, millä tästä työstä selviää. On paikoin kovetettava nahkansa, jotta osaa toisena hetkenä olla herkkä ja läsnä. On oltava teflonpintainen saadakseen öisin nukuttua. Helppoa omien tunteiden suojaaminen, saati sulkeminen ei kuitenkaan ole. Vieläkään. Koskaan.

Pian tulee vuosi siitä, kun menetin isoäitini pitkän ja vaikea saattohoidon päätteeksi. Hän oli liki satavuotias ja hänen oli jo aika mennä. Elämä oli ollut hyvää. Kuolema ei. Se oli hidas, piinallinen, kuihduttava ja raastava. Tunsin avuttomuutta lapsenlapsena, tyttärenä sekä hoitotyön ammattilaisena. Avuttomuutta, vaikka ja ehkä juuri siksi, että kunnioitimme isoäitini hoitotahtoa sanasta sanaan. 

Samalla kun isoäitini teki viikkojen ja viikkojen ajan kuolemaa, kävin töissä normaalisti ja tuntui kuin joka vuorossa olisin hoitanut isoäitini ikäistä saattohoitopotilasta. Ja jokainen heistä tuntui kuolevan helposti. Niin kauniisti kuin vain voi kuolla, levollinen ilme kasvoilla, omaisten ympäröimänä. Elämän ja ennen kaikkea kuoleman epäreiluus sai minut miettimään moneen kertaan, että pääsenkö tästä yli, voinko jatkaa sairaanhoitajana. 

Haava on vuodenkin jälkeen niin auki, että tietyllä tapaa näen jokaisessa kuolemaa tekevässä potilaassa isoäitini ja yritän hoitaa heitä aivan yhtä ainutkertaisina kuin isoäitini oli. Vaikkei mene päivääkään, etten miettisi isoäitiäni, olen omalla tavallani oppinut elämään kuoleman kanssa. Jossain kohtaa tulevaisuudessa kohtaan sen ehkä eri tavoin, mutta nyt kuljemme näin. 

Siivosin vastikään papereitani ja löysin isoäitini onnittelukortin ajalta, jolloin valmistuin sairaanhoitajaksi. Kirjaimet olivat jo huteria, mutta viesti tärkeä: Toivon Sinulle onnistumisia työssäsi ja ennen kaikkea jaksamista!  Vanha Rautakirjan pitäjä tiesi kuinka onnistumisen hetket kantavat. Jaksamisen avainta vielä etsin.