Sh Harjula

On kaksi syytä, joiden vuoksi mietin säännöllisesti työpaikan vaihtoa. Toinen liittyy ammatilliseen kasvuun ja toinen näin korona-aikana paljon pinnalla olleeseen kysymykseen arvostuksesta ja sitä syvemmin henkilöstöjohtamisesta.

Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, meille kävi kertomassa työurastaan pitkän linjan sairaanhoitaja, joka kertoi pitkät pätkät urastaan siellä ja täällä. Luennon pääopetus tuntui olevan, että nuorena pitää vaihtaa työpaikkaa usein. Puolen vuoden, vähintään vuoden välein, että tulee kokemusta.

Pidin jo kuunnellessani tahtia hurjana, en nähnyt sitä ollenkaan omakseni. Kuitenkin oltuani noin kaksi vuotta ensimmäisessä hoitoalan työssäni, ahdistuin ja aloin miettiä, että menetänkö jotain. Olenko jollain tapaa vähemmän hyvä hoitaja, kun pysyn aloillani? Onko parempi tietää vähän kaikesta, vai olla yhden asian konkari?

Muistan kuinka aloin katsella työpaikkailmoituksia ”isolta kirkolta”. Alkuun olin valtavan innostunut, sitten vähitellen huomasin, että ilman ajokorttia ja omaa autoa reilun tunnin työmatka julkisilla naapuripaikkakunnalle yhdistettynä kolmivuorotyöhön ei ehkä olisi minun juttuni. Lapsetkin olivat vielä pieniä.

Olen siis tehnyt käytännössä koko urani sairaanhoitajana samassa paikassa. 15 minuutin pyörämatkan päässä. Voisi sanoa, että kyse oli rakkaudesta ensisilmäyksellä. Olen jaksanut innostua joka päivä, oppinut uutta joka päivä. Saanut tehdä joka päivä jotain sellaista, mistä nautin. Vaakakupissa painavat myös timanttiset työkaverit. Työpaikkani saattaa olla pieni reunasairaala, mutta työn vaihtuvuus on toistaiseksi pitänyt minut otteessaan.

Mikään itsensä kehittämisen ilo ei kuitenkaan poista usein toistuvaa tunnetta siitä, että isossa kuvassa sairaanhoitaja on vain yksi rivi Excelissä. Puhutaan kovasti vetovoimasta, mutta harmillisen usein hoitotyötä koskeva päätöksenteko tapahtuu hyvin kaukana sen tekijöistä ja vaikuttamismahdollisuudet näyttäytyvät rivihoitajille varsin kapeina. Tarvitaan muutama huonosti suunniteltu uudistus ja ovien heiluriliike käynnistyy. Sitä on vaikea pysäyttää. Kun yksi lähtee, on toisen helpompi tehdä oma päätöksensä lähdöstä. Ja jos yksittäinen sairaala ei onnistu olemaan kuin magneetti, on se vaikeaa jo ihan koko alallekin.

Tänä vuonna olen kärsinyt kerta toisensa jälkeen pahasta uskonpuutteesta. Saan tosissaan muistutella itseäni siitä, ettei vaihtamalla välttämättä parane ja ettei ruoho aina tosiaan ole vihreää aidan toisella puolella. Optimistisemmat kollegani jaksavat muistuttaa, että ruoho on vihreämpää siellä missä sitä kastellaan. Ja juuri siksi väitän, että sitoutuminenkin on hyvästä. 

Sitoutuminen siihen, että se oma paikka – ”oma sairaala” – pysyy hyvänä jatkaa. Se tarkoittaa sitä, ettei jokaista muutosta niele pureskelematta vaan tuo myös hoitajan mielipiteen näkyviin, kun tehdään henkilöstöä koskevia päätöksiä. Siksi on tunnettava omat oikeutensa ja tartuttava rohkeasti edunvalvontatehtäviin. Silloinkin, kun se tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan.