Kesän aikana Facebook-muistoissa osui silmään valmistumisen jälkeisen kesän tilapäivitys: ”Olipahan päivä. Harmi että näitä työpäiviä painaa edelleen hirveä energiasyöppö nimeltä epävarmuus.” Tunne palasi elävästi mieleen. Ensimmäinen kesäni sairaanhoitajana oli aikamoinen. Oli pulaa kesäsijaisista ja uunituoreet sairaanhoitajat joutuivat saman tien tiukkaan prässiin.
Tuoreet luvat taskussa viipotin menemään, ison osan ajasta toivoen, että ”kunpa nyt ei sattuisi mitään”. Muistan iltavuoron, jossa olin niin puhki, etten meinannut päästä lääkehuoneesta ulos kun aina vain käännyin takaisin tarkistamaan, että otinhan oikean vahvuisen Klexanen mukaan. Olin niin ylikierroksilla, että ilman ankkurina toimineita kollegoita olisi voinut käydä hassusti.
Päivitykseni alla oli joukko työkavereiden kommentteja, että ”älä nyt”, ”ihan tarpeetonta epävarmuutta!”, ”kaikista tuntuu joskus tolta” ja ”sä oot ihan ässä”. Kommentit lohduttivat silloin vain oman ohimenevän hetkensä. Kärsin nimittäin jostain, mille löysin nimen vasta paljon myöhemmin: huijarisyndrooma.
Huijarisyndroomasta kärsivän on vaikea sisäistää omia saavutuksiaan. Vaivalla suoritettu tutkinto on hänen mielestään vain onnenkantamoista ja että hän on jotenkin huijannut muut luulemaan itseään hyväksi. Pahimmillaan tämä ”ajatusvääristymä” on nuorilla ja vastavalmistuneilla, osaa se vaivaa läpi työuran.
Ensimmäisen kesän päätteeksi pidin pienen loman ja reissusta palatessa kynnysmatolla odotti kuori Sairaanhoitajaliitolta. Päällimmäinen ajatukseni oli, että nyt ne on saaneet minut kiinni. Jotain on jäänyt tekemättä, opintosuoritteita puuttuu tai ihan mitä tahansa on mennyt pieleen.
Kuoressa oli tervetulotoivotus liittoon ja sairaanhoitajan rintamerkki. Loman jälkeen työtkin jatkuivat ihan normaalisti. Maailma ei missään kohtaan kaatunut niskaan. Kierrokset alkoivat vähitellen hidastua.
Ei edes sinä työvuorona, kun lopulta jotain ihan oikeasti sattui. Sillä kaikkien niiden ylikierrosten alla oli ihan pätevä sairaanhoitaja. Kehittyvä sellainen kyllä, mutta sairaanhoitaja kuitenkin. Potilas sai tarvitsemaansa hoitoa ja työvuoro jatkui.
Ja niin jatkui kasvu ja kehityskin. Tänä päivänä yritän olla ankkurina jollekin toiselle. Ja tiedän kun otan omat ajoittaiset ylikierrokseni, on tiimissä joku, joka vähän jarruttelee.
Sh Harjula 
Jätä kommentti