Sh Harjula

Lasteni yksi lempipeleistä on huojuva torni. Tiedättehän, se palikkapeli, jossa yhdellä kädellä varovasti irrotetaan palasia tornin alimmilta tasoilta ja siirretään ylimmälle siten, että torni jossain kohtaa kaatuu hyvin huteralta perustaltaan. Liekö pelissä varsinaista voittajaa, mutta häviäjä on se, jonka siirrosta torni kaatuu.

Esikoiseni, hyvin suurpiirteinen ja suureleinen poikani, kääntää tappionsa yleensä muiden viaksi. Tietenkin torni kaatui koska äiti / isä / veli teki niin ja näin. Hän ei ainakaan siivoa nyt palasia lattialta ja lipaston alta. (Itseasiassa tämä on ihan fake news, ei torni oikeasti kaatunut hänen siirrostaan, vaan veli tönäisi pöytää.)

Nuorimmainen on sovittelevampi. Hänestä näkyy, että harmittaa, mutta hän toteaa kuinka ei siinä voinut käydä muuten. Torni oli jo niin epätasapainossa. Kaikki epäonnistuvat joskus.

Olen pitänyt ajatusta koronalisästä ongelmallisena koronakriisin alusta saakka siitä yksinkertaisesta syystä, että miten määrittää, kuka sen ansaitsee. Ensimmäisenä hihkaistaan, että ensihoitajat, päivystysten ja teho-osastojen hoitajat, infektio-osastojen hoitajat. Kaikki he varmasti ansaitsisivat ekstraa. 

Entäs kaikki ne, joiden työhön korona vaikutti työn uudelleenjärjestelyn seurauksena? Kaikki ne, jotka joutuivat vaihtamaan yksikköä paikatakseen niitä, jotka siirrettiin paikkamaan jotain muuta jne jne. Mites kaikki ne, jotka joutuivat keksimään työnsä uudelleen? Aloittamaan etävastaanotot olemattomalla varoitusajalla. Tai kaikki ne, joiden edellytykset työhön sellaisenaan vaikeutuivat merkittävästi tai hävisivät tyystin?

Entä kaikki ne, jotka hoitavat kriisin jälkipyykin? Jo nyt näemme päivystyksissä ja somatiikan osastoilla lisääntyvästi mielenterveyspotilaita, päihteiden väärinkäyttäjiä, lähisuhdeväkivallan uhreja ym ym. Jälkipyykkiä pestessä ei ehkä (toivottavasti) enää tarvitse pukea päälle suojavaatteita, mutta voitte olla varmoja, että pyykkiä pestään vielä vuosia.

Moniammatillinentiimi on ajoittain kuin huojuva torni. Harkitsemattomilla ja äkkinäisillä siirroilla se luhistuu nopeasti. Palikan harkituilla uudelleen sijoituksilla torni löytää oman tasapainonsa. Tornin lailla eri erikoisaloina kannattelemme toisiamme. Harva kotiutuu teho-osastolta, matkalle osuu monta ammattilaista. Ja kaikkien työhön korona on jollain tapaa vaikuttanut.

Nyt toisen aallon alettua ja HUS-alueen koronatestauskapasiteetin ruuhkauduttua pahoin, ollaan tilanteessa, jossa työnantaja joutuu myöntämään, ettei tekijöitä löydy. Ratkaisuksi on ehdotettu riihikuivaa rahaa, mutta toistaiseksi maksuhaluja ei ole löytynyt. Vaikka raha voi toimia nyt ruuhkahuipun ja kriisin laastarihoitona, se ei tule ratkaisemaan hoitoalan kriisiä pitkällä aikavälillä. Saattaa myös olla, että vatsa täynnä pitsaa ei ajatus aivan kulje. Kotipizzan Lihamestarissakin on omat seurauksensa kansanterveydelle.

Vaikkei ulospääsyä koronakriisistä vielä ole näkösällä, koittaa kuitenkin aika, jolloin se on ohi ja kaikki, mikä nyt teoreettisesti saavutettaisiin nimikkeellä ”koronalisä”, tullaan ottamaan pois. Kuka siinä kohtaa jää kannattelemaan äärilleen venytettyä tornia, jonka palikoita siirrellään kertatoisensa jälkeen lyhytkatseisesti. 

Siitä huolimatta, että koronalisä on laastarihoitoa jo aivan liian syvään haavaan, on se myös viesti välittämisestä ja arvostuksesta, jota hoitotyöntekijät läpi maan odottavat. Ja jokainen päivä ilman sitä syventää jo olemassa olevaa haavaa ja sinetöi niin monella syntyneitä päätöksiä lähdöstä. Yksikään pitsa saati parvekeserenadi ei muuta sitä, että työstä on maksettava sen vaativuutta vastaava korvaus. Tässäkin pelissä nimittäin häviäjä on kirjaimellisesti se, jonka siirrosta torni kaatuu.